Leffa ja fobia

Kulunut viikonloppu on ollut töitä lukuunottamatta minun kannaltani täysin läpi laiskoteltu. Jos edellisen viikon ja viikonlopun käytin koodaamiseen, yhden uuden ohjelmointikielen opetteluun, toisen uuden kielen tutkimiseen ja muuhun edes lähes hyödylliseen (hei, hammaslääkäriaikakin on vihdoin varattu!), niin tänä viikonloppuna en ole tehnyt sitten yhtään mitään. Tehtiin me sentään uunilohta taas sunnuntaina, mutta siivoaminenkin on puolitiessä: ne mullatut matot on yhä rullalla odottamassa ulosvientiä ja ravistamista. Tarvitsisin niiden ravisteluun apua, mutta M on ollut kipeänä. Samasta syystä ollaan lenkkienkin sijasta jälleen loikoiltu enemmän kotona, ja katseltu sarjoja. Ja eiköhän se lenssu kohta iske minuunkin.

Toivottavasti kuitenkin vasta sitten, kun hammaslääkäri on tehnyt tehtävänsä - räkäisenä hampilääkärituolissa makaaminen ei ole hehkeintä mahdollista hommaa. Todennäköisesti tuo nyt varattu tarkastuskäynti ei edes jää ainoaksi, vaan seuraava etappi onkin sitten yhden kapinallisen viisaudenhampaan poisto. Muut viisurit on kasvaneet nätisti rivin jatkoksi, mutta tämä yksi on erilainen nuori ja haluaa kasvaa sivuttain leukaluusta suoraan ulospäin... kiitos tästä. Se ilmoitteli itsestään jo viimekeväänä, mutta nyt sain vihdoin varattua ajan sen tarkistuttamiseen. En tykkää, sattuu kumminkin :(

Tiistaina kävin leffateatterissa S:n kanssa katsomassa Anna Kareninan, joka oli ajoittaisesta ylitaiteellisuudesta ja teatraalisuudesta huolimatta mukiinmenevä leffa. Se oli yllättäen leffana parempi kuin kirjana, joka oli äärimmäisen tylsä ja jäykkä. Tarina oli kirjassakin hyvä, mutta kirjoitusasu ja tapahtumien kuvaus tuntui kirkuvan kilometrien päähän että tässä on nyt mies kirjoittanut  miehille suunnattua romanttista tarinaa. Elokuvassa kirjoituksen jäykkyydestä ei ollut tietoakaan, vaan se tuntui välillä etenevän niin nopeasti että ihan hengästytti. Taiteellisia tehokeinoja oli käytetty enemmän kuin tarpeeksi, ja ainakin elokuva oli persoonallinen. Kannatti se silti katsoa.

Leffan jälkeen kierreltiin parissa kaupassa, parannettiin maailmaa, juoruttiin... Ostin myös hevosen anatomiaa käsittelevän tietokirjan itselleni, ja heräteostoksena valkosipulinkynsiä tuolle flunssaiselle. Olivat niin tujun makuisia, että pikkiriikkisen kynnenkulman haukkaaminenkin sai silmät vuotamaan. Tästä päästään sitten siihen fobia aiheeseen, joka on oikeastaan loppujenlopuksi aika koominen asia, paitsi tietysti silloin kun se tapahtuu. Tästä alkaa teksti, joka ei ehkä sovi ihan ruokapöytäkeskusteluaiheeksi...

Jonkun oli ihan pakko kokeilla, että kestääkö vatsa kokonaisen valkosipulinkynnen syömisen kerralla ja ilman lisukkeita, ja eihän se kestänyt, vaan tuli paluupostilla takaisin... Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että minulla on sitten oksennusfobia. Mies oksentaa, naureskelee tapahtuneelle, syö iltapalan ja on ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitä minä teen? No, minä tärisen vielä kaksi tuntia tapahtuneen jälkeenkin, luettelen mielessäni vatsatautien itämisaikoja, ja yritän hiljentää sitä aivosolua jonka mielestä minun pitäisi käydä uimassa käsidesissä vähintään kahdesti. Vaikka TIEDÄN ettei tyhmyys tartu (:D), ja ettei kyse todellakaan ollut mistään vatsataudista, ja että minä tuskin tulen vahingossakaan itse tekemään moista temppua, niin silti paniikki jäytää takaraivossa.

Asiaa ei yhtään auta se, että norovirusta on liikkeellä ihan joka paikassa, ja vähintään joka toinen päivä kuulen jonkun tutun sairastuneen. Kuskaan käsidesiä aina mukana, vältän julkisia vessoja kuin ruttoa... Kieltäydyin jopa karkkien syömisestä leffassa, vaikka kuinka olen herkkurohmu! Ne kun olisi syötävä sormin... Olin kouluaikoina muutaman kerran poissa koulustakin sen takia, että kaverilla oli ollut tauti, ja olin aivan varma että se oli tarttunut minuun. Oman olon miettiminen ja vainoharhailu muodosti vielä ihan oikeasti kevyen luulotautisen huonon olon, joka vaan lisäsi paniikkia, ja aiheutti päätöksen jäädä kotiin "sairastamaan". Ei se lintsausta ollut, sillä luulin oikeasti olevani sairas.

Muksuna oli tautiepidemia-aikoina kaameata jakaa huone pikkusiskon kanssa, kun se tuntui kärräävän kotiin ihan jokaisen taudin sadan kilometrin säteeltä. Monta kertaa heräsin yöllä siihen, kun sisko puhui unissaan, ja ensimmäinen ajatus oli, että taasko sillä on tauti. Yleensä ei ollut, vaan yölliset keskustelut olivat jotain paljon hauskempaa. Unissaanpuhujan kanssa on mielenkiintoista yrittää keskustella :P Harmi kun niitä ei koskaan tullut nauhoitettua... Mutta ihan totta enhän minä voi edes hankkia lapsia, kun ensimmäisen oksennuksen kohdalla pinkoisin paniikissa desinfioimaan itseäni, ja rukoilisin naapuria päästämään minut käymään vessassaan kun en pöpökammon vuoksi voi käydä omassa! Tämä on oikeasti jollain tavalla koomista :D Tiedän sen itsekin, mutta itse paniikkitilanteessa se ei tunnu ihan niin loogiselta. Olin varmaan tälläkin kertaa (naureskelusta päätellen) aika koominen näky seistessäni siinä keskellä huonetta silmät suurina ja kaikki raajat täristen, ihan vain sen takia että tiesin mitä seinän takana tapahtui.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen itse sairastanut vatsatauteja äärimmäisen harvoin, ja siksi olen muodostanut niistä itselleni jonkun peikon mielen pohjalle. Se on jännä ettei elukoiden jätökset ja taudit sitten taas haittaa minua yhtään, enkä tavallisia flunssiakaan kauhistele.

Nyt kun olen rankaissut niitä harvoja lukijoitani tällä iljettävällä aiheella, voin luvata että seuraavaksi kirjoitan taas turvallisesti kissoista (jotka juuri kaivoivat avainnippuni laukustani, ja heittelevät sitä pitkin kämppää aikeinaan varmaan piilottaa se, ettei palvelija poistuisi enää kämpästä), vaikka ihan videon kera :D Johonkin piti vaan avautua ja jäsennellä tämä päässä vellova epäloogisuus ennen kuin pystyin kuvittelemaankaan saavani unta tänäiltana. Kiitos ja anteeksi :D

Suureen maailmaan

Meillä käytiin ulkoilemassa! Molemmat kissat vuorotellen valjaisiin, ja hetkeksi pihalle tassuttelemaan. Myrsky lähti heti uteliaasti tutkimaan maailmaa häntä pystyssä, eikä pahemmin jännittänyt valjaita tai suurta maailmaa ympärillään. Se juoksenteli vähän sinne tänne, mutta ei missään vaiheessa tehnyt mitään paniikkiryntäilyjä mihinkään suuntaan. Ravasi vain eteenpäin pelästymättä vaikka jouduin juoksemaan perässä. Linnut olivat hirmukiinnostavia, mutta jouduin Myrskyressulle toteamaan että en kyllä sen perässä aio puuhun kiivetä.

Viima oli vähän arempi, ja jännittyneempi, ja vierasti aavistuksen valjaitakin. Sen kanssa tehtiin vähän lyhempi tassuttelu sitten, kun se ei vaikuttanut erityisemmin nauttivan reissusta. Se ei lähtenyt uteliaasti tutkimaan vieraita paikkoja, vaan lähinnä pälyili paikallaan, ja kuulosteli. Myrsky jopa kehräsi ulkona, viima lähinnä tärisi. Kyllä me kuitenkin senkin kanssa ulkoiluharjoituksia jatketaan, jos ei taas tule pakkasia. Ei sekään kuitenkaan mitään paniikkia ulkona saanut, kunhan vähän jännitti.

Reissun jälkeen molemmat simahtivat unille, eivätkä ole sieltä tähän mennessäkään liikahtaneet. Oli rankka päivä :P

Minua hämmentää tuo Myrskyn väri. Viima on selkeä tapaus, valkoisenkirjava kilpikonnatiikeri. Myrsky taas on... harmaa? Veikkailin silloin pentuna että siitä kasvaisi ruskeatiikeri, mutta kun ei sillä ole ruskeaa muualla kuin vähän hännän alapuolella ja aavistuksen rusehtavanharmaata sävyä naamassa. Ei se sinitiikerikään voi olla, se on liian tumma siihen, joten mikä ihme se on? :D Ei sillä että tuolla olisi mitään väliä oikeasti - maatiainenhan se on. Mutta olen utelias :)

Nyt muuten hoksasin myös, että miten hyvin tuo Viiman kiimakarjunta on kuulunut rappukäytävään. Kun lähdin Myrskyn kanssa ulos, Viima naukui yksin jäädessään oven takana ihan normaalilla äänenvoimakkuudella, ja se kuului hyvin toisesta kerroksesta ihan alaovelle saakka. Ja se kiimahuuto on kuitenkin volyymiltaan vähän eri luokkaa kuin tuo... Anteeksi naapurit :D Kohta se häiriö loppuu lopullisesti kun tyttö leikataan..

Kissatilannekatsaus

Viikon kissakuulumisten yhteenveto: yksi kasvi pudotettu vahingossa kirjahyllyltä alas (harmi etten muistanut ottaa kuvaa ennen kuin ehdin siivota jo yli puolet), ja Viima karjuu toista kiimaansa. Tai no, on karjunut melkein koko viikon. Se piti viikon tauon edellisestä ja aloitti sitten iloisesti uuden. Leikkaus 12. pvä... siihenhän on vielä ikuisuus! :D

Ja nyt meillä on kissoilla testissä Tigerino Canada mikrohiekka, joka vaikuttaa näillänäkymin oikein hyvältä. Ei tuo Pirkan ultra-hiekkakaan huonoa ollut mutta katsotaan nyt kumpi on riittoisampaa ja vähemmän tassuissa kulkeutuvaa. En muista mitä kaikkea tästä hiekkarumbastani olen tänne jo kirjoittanut, mutta lyhyenä tiivistelmänä tosiaan compact caren hiekka aiheutti ihmisille hengenahdistusta ja allergiaoireita, kristallihiekka ei kelvannut kissoille, pirkan halpa perushiekka oli surkeaa, pirkan valkoinen kissanhiekka oli muuten ok mutta kulkeutui joka paikkaan, ja kissat jätti sen kanssa valkoisia tassunjälkiä pitkin kämppää. Se ei myöskään ollut kovin riittoisaa, paakut olivat suuria ja hiekkaa täytyi joka päivä lisätä laatikkoon paljon. 

Pirkan Ultra mikrohiekka oli hassun tuoksuista, ja kulkeutuvaa mutta muutoin ihan ok, ja paljon riittoisampaa kuin tuo valkoinen. Se ei myöskään värjännyt tassuja. Nyt testataan olisiko Tigerino Canada hiekka se kaikkein riittoisin, vähiten kulkeutuva ja kuitenkin tarpeeksi pöllyämätön ja hajustamaton. Tuo Pirkan hiekan pahvilaatikkopakkaus oli kyllä kätevämpi kuin näiden muiden muovi- tai paperipussit. Niihin kun kissa kynsäisee reiän, niin hiekkaa on joka puolella. Nuo pahvilaatikot oli senverran tukevia että niitä ei tarvinnut kissoilta piilottaa, ja viiden litran laatikosta hiekkaa oli helpompi kaataa laatikkoon kuin viidentoistakilon säkistä....

Kissat sai myös matokuurin alkuviikosta :) Ensin tarjosin pilleriä ihan sellaisenaan nenän alle, niinhän meillä syödään vitamiinitkin, ja niin viima söi antibioottikuurinsa. Jostain syystä matolääkettä ei kuitenkaan oltu maustettu millään kissaystävällisellä makuaineella niinkuin nuo ensinmainitut pillerit (miksei?), joten niiden syöttäminen ei ollutkaan niin helppoa. Jostain syystä Myrskylle kuitenin kelpasi Viiman kertaalleen suusta ulos sylkemät pillerit, joten pakkosyötön kohteeksi joutui vain Viimaressukka.

Tässä vähän kuvia kissojen aikaansaannoksesta. Harmi vaan että kerkesin jo siivota puolet mullasta, ja itse rehun roskiin ennen kuin älysin että voisin tuon tilanteen kuvatakin..

No, vahinkohan se oli :) Alemmilla tasoilla olevat kasvit on olleet koskemattomia, mutta tuonne ylös päästäkseen kissojen on vähän kikkailtava, niin siinä tuoksinassa sitten tavaroita lentelee. Jos ne pääsisivät sinne helpompaa reittiä, ne varmaan olisivat osanneetkin varoa tuota purkkia.