#9 Myötätuntomyrsky ja tohelo emäntä.

Haavekuva: Pelastuspartio Myrsky saapuu, tässä avaimenne, emäntä!

Emäntä mokasi tänään ikävästi. Jätti nimittäin kiireessä avaimet kotiin, kun lähti M:n kanssa yhdessä kohti yliopistoa. Se, että lähdetään ovesta yhdessä, ei kuitenkaan tarkoita, että palattaisiin takaisin yhdessä. Tämän hoksasin vasta, kun seisoin lujasti lukitun oven takana kauppakasseineni Mikon istuessa tentissä, ja tietysti ilman puhelinta. Yritin ujuttaa pientä kättäni postiluukusta, mutta en ylettänyt lukkoon, enkä uskaltanut kovin kovaa yrittääkään. Siitä vasta riemu olisi revennyt, jos olisin jäänyt postiluukkuun jumiin! Väliovi oli lähtiessä kiireessä jäänyt auki, joten luukusta näki suoraan, mitä sisällä tapahtui.

Kyllä tästä juuri ja juuri käsi menisi...

Postiluukkua kolistellessani sain paikalle yleisöä. Myrsky kävi puskemassa sormiani, ja työnsi käpäliä luukusta ulkopuolelle, ja kehräsi kuuluvasti samalla, kun siirtyi lopulta tuijottelemaan kauemmas hämmentyneenä. Ei sitä joka päivä joku postiluukusta kurkistele. Pahoittelen huonolaatuisia postiluukun kautta otettuja kuvia huonolla puhelimen kameralla huonossa valaistuksessa. Akkukin siitä loppui kesken kaiken. Tässä kuitenkin dokumentaatiota siitä, miten tapoin aikaa rappukäytävässä istuskellessani.

"Hei, Myrsky, avaimet, nouda!"

Mitä, se oikeasti lähti noutamaan?

...ei, kun haki vaan Viimankin ihmettelemään...

Lopulta, kun emäntä ei selkeästi ollutkaan tulossa ovesta sisälle, palasi Viima jonnekin nukkumaan, ja Myrsky jäi ovea vasten makaamaan niin, ettei sitä enää luukusta näkynyt. Kehräys vaan kuului. Ehkä kyseessä oli kissamainen myötätunnon osoitus? Tai sitten Myrsky vain halusi olla mahdollisimman lähellä siltä varalta, jos emäntä sittenkin päättäisi tulla sisään ja tarjoilla ruokaa... Tunti siinä rapussa tulikin istuttua ennen kuin pelastus tuli.

Saisikohan Myrskyn opetettua noutamaan avaimia käskystä, ja nostamaan ne emännän ulottuville postiluukusta? Kyllä se ainakin on joskus todistetusti avainta noutanut, mutta silloin se on sille täytynyt ensin heittää..

Hullu viikonloppu

Tämä postaus ei ole kovin kissa-aiheinen, mutta sanon heti tähän alkuun, että meistä (tai tarkemmin sanottuna Myrskystä ja Viimasta) voi nyt myös tykätä facebookissa!  Päivittelen tuonne aina linkit uusista kissa-aiheisista blogipostauksista, ja lisäilen myös satunnaisia kissakuvia sinne. Pääasiassa meidän kuulumiset ovat kuitenkin edelleen täällä blogissa. Me ollaan myös kaikessa hiljaisuudessa vaihdettu kissanhiekka tavallisesta hiekasta puupellettiin, ja siitä riittää kerrottavaa heti, kun vain ehdin. Pellettipostauksia siis luvassa! Nyt pitää kuitenkin ennen erikoisempia postauksia saada pari koulujuttua pois alta.

Viikonloppu meni Anime- ja Roolipelitapahtuma Traconissa, jossa olin pitämässä kirpputoria kerhon kautta. Toinen kertani conissa, ensimmäinen kerta työvoimana. Meitä oli pieni porukka tekemässä hommaa, ja ennen tapahtumaa mietittiin jopa, että onko meitä työvuorossa liikaakin. Olin suunnitellut yhden tiimikaverin kanssa jopa keskustelevani pöydän ääressä yhdestä kouluprojektista, ja siten käyttää luppoaikaa hyväksi. Rauhallinen päivä luvassa, eikö niin? No, pari minuuttia kirppiksen avaamisen jälkeen paikalla näytti tältä:

Yhtäkkiä tilaan pakkautui ihan tolkuttomasti ihmisiä. Lämpötila nousi kattoon, ja jonot eivät liikkuneet mihinkään. Allekirjoittanut meinasi pyörtyä ulkoa ilmastoinnin mukana tulevan tupakanhajun ja kirpputorialueen kuumuuden seurauksena. Kuva on otettu silloin, kun suurin osa asiakkaista vielä tutki tuotevalikoimaa. Tilanne paheni kun kaikki alkoivat kerääntyä kassalle. Myyntiä tehtiin tuhansia euroja sen muutaman tunnin aikana, kun myyntipiste oli auki. Ovelle tarvittiin kaaoksen hillitsemiseksi lopulta jopa järjestyksen valvoja. Suosio oli aivan käsittämätön, eikä me oltu siihen kyllä varauduttu ollenkaan.

Järkkärin saavuttua tilanne onneksi helpotti, ja jollain ihmeen tempulla me saatiin homma hoidettua, ja jopa jaettua myymättömät tuotteet ja rahat ihmisille ihan aikataulun mukaisesti. Siihen nähden, mihin oltiin varauduttu, me suoriuduttiin äärimmäisen loistavasti, mutta jos sama tehdään ensivuonna uudelleen, pitää ehkä muuttaa käytäntöjä. Kaikkeen vapaaehtoishommaan sitä eksyykin... Ja ilmeisesti jotkut tykkäävät kaaoksen organisoinnista, sillä kauhukertomukseni jälkeen Mikko totesi, että olisipa ollut mielenkiintoista olla mukana, ja että ensivuonna voisi hakea kyseiseen tapahtumaan myös työvoimaksi. Kaikenlaisia hulluja... :D

Että semmonen viikonloppu :D Illat olikin sitten mukava viettää kotona rauhoittuen, ja sohvalla loikoillen. Tai no, käytiin me pyörähtämässä Traconin työntekijöiden saunaillassa täällä Hervannassa, mutta se oli lähinnä illan kävelylenkki eikä viivytty kauaa. Harmiteltiin matkalla, että Hervannan kaikki lähikätköt on siltä suunnalta (ja suunnilleen jokaiselta muulta suunnalta) jo koluttu. Olisi ollut intoa lähteä kätköilemäänkin. Kaikki viikonloppuun suunnitellut opiskelutavoitteet romuttuivat kuitenkin täysin. Tämä päivä onkin sitten mennyt opiskellessa ja yhtä lehtijuttua kirjoittaessa. Myrsky ja Viima saattavat vilahtaa Pirkanmaan Eläinsuojeluyhdistyksen seuraavassa PesuInfo lehdessä ;)

Myrsky valvoo, että emäntä opiskelee.

Yllätyksiä ja muutoksia

Hassua miten välillä tuntuu siltä ettei ole yhtään ideoita että mistä tänne kirjoittaisi, ja sitten kohta tapahtuukin jo niin paljon asioita, että niistä saisi monta postausta, mutta ei ehdi kirjoittaa yhtäkään. Tästäkin postauksesta tulee siis taas viimeviikon kertaus, jossa olevista aiheista on pitänyt kirjoittaa jo monta päivää sitten!

Sisko kävi puoliyllättäen viikko sitten keskiviikkona ja jäi yöksi. Kissat olivat ihan haltioissaan kun joku oli hellimässä ja rapsuttelemassa koko ajan, ja etenkin meidän "pieni" Myrsky muuuntautui oikeaksi sylieläimeksi. Koko päivän kestäneen hellimisen, leikkimisen ja rapsuttelun seurauksena kissoille tuli illalla ihan kunnon väsy, ja kun Emmi sitten nukkui niiden kanssa, ne eivät juuri häirinneet. Itse kokeilin samaa seuraavana yönä mutta se ei mennyt ihan niin hyvin... ja sitä seuraava yö meni vielä huonommin! Ehkä mokomat olivat vain vieraskoreita.. Sen jälkeen nukuin taas suljetun oven takana. Saattoivathan nuo Emmin kanssa olla väsyneitäkin, ainakin jossain vaiheessa iltapäivää oltiin aika hiljaisia:

Samana päivänä kävin siinä ohjelmistofirman työhaastattelussa josta viimeksi mainitsin, ja se tuntui menneen taitotasoni huomioon ottaen ihan hyvin. Siellä oli yleistä jutustelua ja pari käytännön tehtävää, mutta en juuri ehtinyt jännittää. Kutsu haastatteluun oli tullut edellisenä päivänä, ja itse haastatteluunkin menin sillä asenteella että kerätäänpä nyt kokemusta. Olihan kyseessä ihkaensimmäinen oman alan työhaastattelu, ja varmasti löytyisi osaavampia hakijoita. En elätellyt suuria toiveita, ja tein parhaani.

Illalla en ehtinyt/viitsinyt blogiin kirjoitella, vaan laitoin ruokaa, käytiin lenkillä ja höpöteltiin siskon kanssa. Seuraavana päivänä sisko lähti iltapäivällä kotiin, ja sen jälkeen lähdin melkein heti ropeen, joka kesti sen verran myöhään etten ehtinyt/jaksanut kirjoittaa blogiin enää sen jälkeen. Perjantaina oli töissä iltavuoro, ja lauantaina aamuvuoro, joten siinäkään välissä ei tullut kirjoiteltua mitään.

Töiden jälkeen lauantaina lähdin tyttöporukalla Hyvinkäälle viettämään iltaa. Keli oli mennessä ihan hirveä, moottoritiellä ei nähnyt yhtään eteensä! Onneksi en ollut kuskina.. Ilta oli todella hauska, ja oli kiva pitkästä aikaa nähdä näitäkin tuttuja. Tai no käytännössä yhden näin ihkaensimmäistä kertaa - me oltiin kaikki tutustuttu toisiimme netissä harrastusfoorumeilla, ja tavattiin kasvotusten hyvin harvoin. Sunnuntai-aamupäivällä lähdettiin ajelemaan takaisinpäin. Mikko oli käynyt hoitamassa kissat reissuni ajan.

Sunnuntai-iltana vietettiin sitten iltaa kaksin, syötiin ja saunottiin. Enpä olisi arvannut, että mikä minua seuraavana päivänä odotti.. Maanantai-aamuna minut nimittäin kutsuttiin työhaastattelun toiseen vaiheeseen, ja muutaman tunnin päästä olinkin sitten allekirjoittanut työsopimuksen työnimikkeellä Ohjelmistosuunnittelija, nähnyt kymmeniä uusia ihmisiä firman esittelykierroksella ja irtisanoutunut kassatyöstäni. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en ollut uskoa tapahtumia ollenkaan, mutta näin siinä kävi. Sain oman alan töitä! Työt alkaisivat saman viikon keskiviikkona (koska tiistaiksi minulle ei kuulemma oltaisi ehditty saada omaa tietokonetta), ja illalla syötiin yhdessä tortillaa tapahtuneen kunniaksi. Tulen tekemään irtisanomisajan verran kahta työtä, eli raskaat pari viikkoa tiedossa, mutta sitten helpottaa, ja saan viikonloput aina vapaiksi, ja pääsen luopumaan iltavuoroistai! Ei ollut ollenkaan paha maanantai :)

Sinäkään iltana en kirjoittanut blogiin, sillä päätettiin ihan yllättäen lähteä tiistaiksi laskettelemaan Messilään. Tai yllättäen ja yllättäen, oltiin me sitä harkittu jo pidempään, mutta nyt päätös piti tehdä nopeasti, sillä tiistai olisi muutosten jälkeen viimeinen vapaa arkipäivä sille touhulle. Maanantaina siis mentiin ajoissa nukkumaan, että päästiin tiistai-aamuna aikaisin liikkeelle.

Tiistaina lähdettiin aamulla junalla Järvelään, josta jatkettiin autolla Messilään. Siellä vietettiin reilu neljä tuntia, ja palattiin autolla takaisin, käytiin porukoilla syömässä ja junailtiin takaisin Tampereelle. Laskettelu oli hurjan jännittävää! Ensimmäisen laskun aikana (se pienin lastenmäki, jossa edellisellä laskettelukerralla lensin selälleni, enkä päässyt omin avuin ylöa...) olin ihan kauhuissani, että mihin olen itseni tunkenut, ja sama jatkui hississä matkalla isompiin mäkiin, mutta pikkuhiljaa se alkoi sujua. Olin lasketellut viimeksi yläasteella, enkä silloinkaan kuin kaksi kertaa. Oli vähän hakemista ja kaatuilua, ja välillä istuin lepuuttamassa väsyneitä jalkojani, ja taas mentiin. Kahta lukuunottamatta kaikkia mäkiä laskettiin, ja niistä kahdestakin toinen ei ollut käytössä ja toisessa oli tarjolla sellaiset hyppyrit ettei Mikkokaan sitä laskenut.

Jo kotimatkalla tuntui jäsenissä, että jotain oli tullut tehtyä. Kun vihdoin päästiin tampereelle, lämmitettiin sauna, mutta oltiin niin väsyneitä että ainakin itse meinasin nukahtaa lauteille. Nukkumaanmeno meni vähän myöhäksi, ja aamulla heräsin tuntia ennen herätystä enkä saanut unta - ensimmäinen työpäivä uudessa työpaikassa oli edessä, ja vähän saattoi jännittää. Ja minulla oli lihakset niin jumissa, että hyvä kun sain edes vaatteet päälleni puettua :D No tulipahan liikuttua.

Ensimmäinen työpäivä meni aikalailla perehdytyksessä niin firman käytäntöihin kuin projektiinkin liittyen. Pääsen samantien mukaan ihan oikeaan ohjelmistoprojektiin, ja tutustuin sen vaatimusmäärittelyyn ja arkkitehtuuriin. Ei mene kauaa, että pääsen koodaamaan, mutta tulee menemään aika kauan, että pääsen kunnolla jyvälle hommasta :D Mutta niinhän se on, että kun projektiin otetaan uusia ihmisiä, alku menee ihmetellessä. Nämä tiesivät kyllä mitä olin opiskellut ennen kuin ottivat minut töihin, joten en usko että odottavat mahdottomia. Hieman kädetön fiilis tuli kyllä heti alkuun, kun työkoneessa oli Windows 8, ja en meinannut osata käynnistää sitä uudelleen kun siinä ei ole sitä perinteistä käynnistä-valikkoa..

Työpäivän jälkeen näin Satua, ja kävelin jäätävässä lumipyrytuiskussa Duolle ja takaisin. Ihan oikeasti ei eteensä nähnyt, silmälasit oli mukavasti täynnä lunta ja liikennevalojen väriäkin sai lähinnä arvailla. Taas tällainen pieni kiva yllätys. Päivällähän paistoi aurinko?! Kotona oli vastassa pienimuotoinen hiekkakatastrofi - aamulla DPD:n toimittamassa Zooplussan kissanhiekkatoimituksessa oli vähän kuljetusvaurioita, ja kun laatikot jäivät odottelemaan työpäivän ajaksi eteiseen, oli rikkinäisessä laatikossa ilmeisesti käynyt muutama tassu repimässä sen sisällä olleita hiekkapusseja ja saanut niihin reikiä aikaiseksi.

Siinä oli eteisen lattialla sitten ainakin litran verran hiekkaa, jota kissat vielä viskoivat ja levittelivät... Piti iskeä toinen laatikko rikkoontuneen suojaksi, mutta eipä se enää sitä lattialle levinnyttä hiekkaa poistanut. Myös uusi hiekkalaatikko tuli, joten kirjoitan hiekoista ja siitä lisää myöhemmin. Illalla ehdin jonkinverran tekemään omia juttujani, kunnes iski valvottujen öiden ja aikaisten aamujen takia väsy. Ei kai siinä muuta, kuin nukkumaan vaan. Päätin vielä illalla, että menen seuraavana aamuna liukuvan työajan puitteissa tuntia aiemmin töihin, niin pääsisin vähän aiemmin. Homma kariutui siihen, että puolimatkassa töihin huomasin jättäneeni työpaikan avaimet toisen takin taskuun... ei muuta kuin takaisin kotiin hakemaan... Töihin pääsin melkolailla samaan aikaan kuin eilenkin, vaikka heräsin tuntia aiemmin. Hienoa..

Toisena työpäivänä pääsin jopa jo vähän koodaamaan! Tosi kiva tehdä työtä, jossa aika menee niin nopeasti että tauot jäävät melkein pitämättä, ja ihan vahingossa tulee tehtyä ylitöitä. Ei siis kiireen takia, mutta sen takia, että on niin kivaa! Tänään kotimatkalla ilta-auringonpaisteessa koin dejavun vastakohdan. Ei siis niin, että olisi ollut tunne, että olisin tehnyt saman ennenkin, vaan oli tunne, että haluaisin tehdä saman vielä uudestaankin. Sellainen tunne että voisin olla kävelemässä samaa reittiä töistä kotiin muutaman vuoden päästäkin. Hymyilytti!

Tänä iltana on aikaa keskittyä vähän kouluhommiin ja omiin juttuihin, ja myöhemmin illalla voisi suunnata lenkille. Huomenna töistä suoraan pelaamaan roolipeliä, ylihuomenna on kassavuoro, ja sunnuntaina on ihan vapaata, paitsi illalla olisi toinen rope. Huhhuh! Maanantaina on töitä, ja illalla kaveri tulee kuvaamaan kissoja taas. Tiistaina ja keskiviikkona on opiskelua, ja torstai ja perjantai töitä uudessa paikassa (mutta illat vapaat! <3), lauantaina, ja sunnuntaina kassapäivät. Tuona viikonloppuna Mikon vanhemmatkin tulevat käymään, joten voisin leipoa jotain.. Tällä viikolla oli tarkoitus kutsua myös kavereita käymään ja testaamaan chilisuklaakuningatarkuivakakkua, mutta se vähän jäi. Kunhan toinen työ loppuu, ja pääsee uuteen rytmiin (ja saa viikonloput vapaiksi!), niin alkaa helpottaa. Tämä viikko (jonka piti olla vapaa, ja johon olin suunnitellut kaikkea omaa jo) vähän räjähti käsiin, ja piti sumplia tämä yllättävä töiden alku jo aiemmin suunniteltujen juttujen sekaan.

Mutta kiireen keskeltä silti pakko sanoa, että on aivan mahtava fiilis! Vähän vaan jäänyt blogin kirjoittaminen sen jalkoihin.Tätä blogipostausta on kirjoitettu mm. perjantai aamuna, maanantaina päivällä, tiistaina junassa, keskiviikkoiltana ennen nukkumaanmenoa, torstai-aamuna ennen töitä ja lopulta valmiiksi nyt torstai-iltana töiden jälkeen... Pitäisiköhän ruveta taas kirjoittamaan joulukalenterin tapaan päivittäin jotain lyhyttä ettei asiat kasaantuisi tällaisiin kilometriviesteihin:D? Saa nähdä. Mutta ei tämmöisiä ainakaan kukaan enää jaksa lukea! Koetan parantaa jotenkin.

Tautipäiväkirja

Tää kämppä näyttää just siltä, että oon ollu kohta viikon sängyssä... Lähes kaikki astiat tiskialtaassa koska en ole kyennyt tiskaamaan, nenäliinoja pitkin lattioita (miksi ne on kissojen mielestä niin kivoja?), vaattteita pitkin lattioita, kissojen kippaaman pyykkikorin sisältö suihkun lattialla, Viiman leikkausreissulla kopanpehmikkeenä käytetyt peitteet pesemättä kasassa, roskat viemättä... Nyt syön eineslihapullia ja muusia syömäpuikoilla, koska en a) en jaksa laittaa ruokaa, ja b) kaikki haarukat on likaisena. Lääkäriltä sain tänään viiden kuumepäivän jälkeen sairaslomatodistuksen ja ohjeen levätä ja popsia buranaa. Eipä tässä muuta ole tullut kyllä tehtyäkään. Päivät menee iloisesti sekaisin, unet loppuu lyhyeen yskäkohtausten takia, ja alkaa käydä vähän yksinäiseksi. Hassua miten iloinen sitä voi olla lääkärireissusta, kun pääsi vähän tökkäämään nenää ovesta ulos, ja näkemään elämää. Ja ystävänpäiväksi olin suunnitellut leipovani jotain... Flunssa on hyvä laihdutuskeino, 3kg tässä on jo tultu alaspäin, ja yhtään ei tarvis tulla :(

Onneksi Mikko on käynyt minun puolesta kaupassa, ja tullut joka ilta keittämään minulle puuroa.<3

Bussikuskikin oli kummallinen. Kiireessä en tajunnut ottaa bussikorttia mukaan, niin maksoin matkani käteisellä. Bussi lähti liikkeelle ennen kun sain laskettua tarpeeksi kolikoita kokoon. Iskin ne lopulta kuskin vieressä olevaan kuppiin, mutta mitään ei tapahtunut. Olkia kohtauttaen menin istumaan lähimmälle penkille. Monen pysäkin jälkeen (itseasiassa kuuden), kuski sitten alkoi kesken ajon nypeltää sormissaan niitä kolikoita, ja jollain bussikuskin refleksillä tulosti matkalipun jonka jätti siihen kuppiin mihin olin laittanut rahani. Katsomatta yhtään olinko edes paikalla enää. No, silloin olin juuri painanut poistumisnappia :D Hämmentävä.

Viiman leikkaus sujui hyvin, se oli paljon pidempään tokkurassa kuin Myrsky oli, ja toki paljon kipeämpikin, mutta tietäähän sen kun oli isompi operaatiokin. Nyt jo leikkii ja riekkuu ihan normaalisti karvaton läiskä kyljessä vilkkuen. Kuten Myrskykin, niin toki Viimakin halusi heti edes vähän virottuaan kiivetä saunan lauteille. Mikään ei auttanut, vaan sinne oli päästävä. Koska kissa olisi varmaan rikkonut itsensä ylös yrittäessään, oli pakko omakätisesti nostaa se ylimmälle lauteelle, ja rakentaa itselle peti siihen alemmas että ainakin teoriassa pystyisin vahtimaan sitä.

Puolikuolleena saunan laudepedillä yskänlääkepullon ja puurolautasen ja Myrskyn kanssa. Tässä vaiheessa iltaa Viima oli jo siirtynyt toisaalle nukkumaan, ja Mikko oli peitellyt sen söpösti:

Myrsky taas oli ihan oma itsensä. Sillä ei ollut ihan yhtä äidillinen ote Viiman hoitamiseen kuin mitä Viimalla oli Myrskyn leikkauksen jälkeen - siskon kanssa olisi pitänyt saada painia heti kun se vähän korvaa väräytti! Ekan yön ne olikin erotettuna, kunnes Viima alkoi protestoida asiasta, ja oli siinä kunnossa että pystyi laittamaan kampoihin. Siinä hetkessä Viima veti myös julmetun annoksen sapuskaa ja vettä... no olihan se ollut jo monta tuntia syömättäkin..

Myrsky edustaa.

Viima ei saanut eläinlääkäristä tötsää päähänsä, eikä se varmaan sellaista olisi tarvinnutkaan mutta oman mielenrauhani vuoksi lainasin kaverilta tötteröä ja pidin sitä tuon päässä aina kun nukuin. Se meinaan vähän näykki haavaansa, ja minusta ei ollut sitä kuumehöyreissä kokoaikaa vahtimaan. Tötteröä Viima sitten vihasikin oikein olan takaa. Se käveli sen kanssa hissukseen, ja aina johonkin törmätessään se pysähtyi kuin joku olisi pausenäppäintä painanut. Aamulla herätessäni se makasi sängyn vieressä ja tuijotti murhaavasti... voi raasua...

 

 Lopulta uskalsin antaa sen olla ilman, ja näin rennosti oltiin jo tänään:

Myös rallivauhti on palannut ihan normaaliin tasoonsa. Jälkiviisaana voin kertoa, että vastaleikatun kissan vahtiminen kuumeessa ei ole helpoin mahdollinen tehtävä. Yritä siinä nyt estää sitä tekemästä mitään tyhmää kun oma reaktioaika on parin sekunnin luokkaa... siinä ajassahan pieni kissa ehtii jo vaikka mihin...

Sais tää lenssu jo loppua, alkaa käydä tylsäksi... Siskon wanhat jäi näkemättä tämän takia, prkl!

Kyykkää ja kuumetta

No johan iski. Minun piti koota kissavideo, ja blogata myös viikonlopun kuulumiset. Sen sijaan sunnuntai-iltana nousi kuume, ja maanantain makasinkin sitten kissojen kanssa aamusta iltaan pedissä vaihtelevasti nukkuen, ja yrittäen etsiä kissalle kuskaajaa leikkaukseen - itse kun en olisi siihen millään tasolla kykenevä kun pelkkään vessareissuun meinasi vielä eilen pyörtyä. Onneksi Mikko tuli tekemään ihanaa mustikkapuuroa, muuten olisin varmaan elänyt pelkällä jogurtilla koko päivän kun pelkkä seisominenkin sai päässä heittämään. Olihan sitä kuumetta melkein 39 astetta illalla..

Onneksi kissakyyti järjestyi viimetipassa, ja Viima lähti hetki sitten matkaan. Minä makaan sängyssä edelleen, ja yskin minkä kerkeän, mutta kuume on lääkkeellä poissa toistaiseksi. Kävin heittämässä roskat ulos, eli kävelin n. 20m, ja sekin tuntui jo hurjan raskaalta... joten lepopäivä tästäkin selkeästi.

Ei nuo kissalapset ainakaan kuljetuskoppaa pelkää. Yritin asetella sinne pehmusteita, kun molemmat änkivät sinne leikkimään, niin eihän siitä mitään tullut. Täysi työ oli saada Myrsky kopasta ulos ennen lähtöä, kun siellä oli vissiin ihan mahdottoman kivaa mönkiä niiden peitteiden välissä:D Nyt se ressukka on vähän hukassa kun siskoa ei näy missään.. Toivottavasti Myrsky ei kiusaa Viimaa sitten kun se tulee kotiin. Ja toivottavasti sänkypissaepisodi ei toistu :D

Viikonloppuna oli Akateemisen Kyykän MM-kilpailut, ja kuten odottaa saattoi, ei meidän joukkue tänävuonnakaan sitä maailmanmestaruutta voittanut. Oltiin sentään kuitenkin hyvin teemaansopivasti pukeuduttu, ja voitettiin yksi erä kolmesta. Alkuerissä siis heti tipahdettiin. Edistystä sentään viimevuoden kolmeen häviöön verrattuna! Muutenkin tunnelma oli hyvä, ja hauskaa oli! Sieltä olikin sitten hyvä kipittää haalarit päällä suoraan töihin lämmittelemään.

Kuvista kiitos Fadorille!

Eka heitto!

Ottelutauko

Murto-osa pelipäivän kyykkäkentistä.
Nämä oli tieteentornien takana, meidän peleille oli toki
osoitettu kaikkein kauimmaisen kenttäalueen
kaikkein kauimmainen kenttä...

Nyt jos jatkaisi vaikka unia... tänälaskiaisena ei paljon vissiin mäkeä lasketa.

Leffa ja fobia

Kulunut viikonloppu on ollut töitä lukuunottamatta minun kannaltani täysin läpi laiskoteltu. Jos edellisen viikon ja viikonlopun käytin koodaamiseen, yhden uuden ohjelmointikielen opetteluun, toisen uuden kielen tutkimiseen ja muuhun edes lähes hyödylliseen (hei, hammaslääkäriaikakin on vihdoin varattu!), niin tänä viikonloppuna en ole tehnyt sitten yhtään mitään. Tehtiin me sentään uunilohta taas sunnuntaina, mutta siivoaminenkin on puolitiessä: ne mullatut matot on yhä rullalla odottamassa ulosvientiä ja ravistamista. Tarvitsisin niiden ravisteluun apua, mutta M on ollut kipeänä. Samasta syystä ollaan lenkkienkin sijasta jälleen loikoiltu enemmän kotona, ja katseltu sarjoja. Ja eiköhän se lenssu kohta iske minuunkin.

Toivottavasti kuitenkin vasta sitten, kun hammaslääkäri on tehnyt tehtävänsä - räkäisenä hampilääkärituolissa makaaminen ei ole hehkeintä mahdollista hommaa. Todennäköisesti tuo nyt varattu tarkastuskäynti ei edes jää ainoaksi, vaan seuraava etappi onkin sitten yhden kapinallisen viisaudenhampaan poisto. Muut viisurit on kasvaneet nätisti rivin jatkoksi, mutta tämä yksi on erilainen nuori ja haluaa kasvaa sivuttain leukaluusta suoraan ulospäin... kiitos tästä. Se ilmoitteli itsestään jo viimekeväänä, mutta nyt sain vihdoin varattua ajan sen tarkistuttamiseen. En tykkää, sattuu kumminkin :(

Tiistaina kävin leffateatterissa S:n kanssa katsomassa Anna Kareninan, joka oli ajoittaisesta ylitaiteellisuudesta ja teatraalisuudesta huolimatta mukiinmenevä leffa. Se oli yllättäen leffana parempi kuin kirjana, joka oli äärimmäisen tylsä ja jäykkä. Tarina oli kirjassakin hyvä, mutta kirjoitusasu ja tapahtumien kuvaus tuntui kirkuvan kilometrien päähän että tässä on nyt mies kirjoittanut  miehille suunnattua romanttista tarinaa. Elokuvassa kirjoituksen jäykkyydestä ei ollut tietoakaan, vaan se tuntui välillä etenevän niin nopeasti että ihan hengästytti. Taiteellisia tehokeinoja oli käytetty enemmän kuin tarpeeksi, ja ainakin elokuva oli persoonallinen. Kannatti se silti katsoa.

Leffan jälkeen kierreltiin parissa kaupassa, parannettiin maailmaa, juoruttiin... Ostin myös hevosen anatomiaa käsittelevän tietokirjan itselleni, ja heräteostoksena valkosipulinkynsiä tuolle flunssaiselle. Olivat niin tujun makuisia, että pikkiriikkisen kynnenkulman haukkaaminenkin sai silmät vuotamaan. Tästä päästään sitten siihen fobia aiheeseen, joka on oikeastaan loppujenlopuksi aika koominen asia, paitsi tietysti silloin kun se tapahtuu. Tästä alkaa teksti, joka ei ehkä sovi ihan ruokapöytäkeskusteluaiheeksi...

Jonkun oli ihan pakko kokeilla, että kestääkö vatsa kokonaisen valkosipulinkynnen syömisen kerralla ja ilman lisukkeita, ja eihän se kestänyt, vaan tuli paluupostilla takaisin... Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että minulla on sitten oksennusfobia. Mies oksentaa, naureskelee tapahtuneelle, syö iltapalan ja on ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitä minä teen? No, minä tärisen vielä kaksi tuntia tapahtuneen jälkeenkin, luettelen mielessäni vatsatautien itämisaikoja, ja yritän hiljentää sitä aivosolua jonka mielestä minun pitäisi käydä uimassa käsidesissä vähintään kahdesti. Vaikka TIEDÄN ettei tyhmyys tartu (:D), ja ettei kyse todellakaan ollut mistään vatsataudista, ja että minä tuskin tulen vahingossakaan itse tekemään moista temppua, niin silti paniikki jäytää takaraivossa.

Asiaa ei yhtään auta se, että norovirusta on liikkeellä ihan joka paikassa, ja vähintään joka toinen päivä kuulen jonkun tutun sairastuneen. Kuskaan käsidesiä aina mukana, vältän julkisia vessoja kuin ruttoa... Kieltäydyin jopa karkkien syömisestä leffassa, vaikka kuinka olen herkkurohmu! Ne kun olisi syötävä sormin... Olin kouluaikoina muutaman kerran poissa koulustakin sen takia, että kaverilla oli ollut tauti, ja olin aivan varma että se oli tarttunut minuun. Oman olon miettiminen ja vainoharhailu muodosti vielä ihan oikeasti kevyen luulotautisen huonon olon, joka vaan lisäsi paniikkia, ja aiheutti päätöksen jäädä kotiin "sairastamaan". Ei se lintsausta ollut, sillä luulin oikeasti olevani sairas.

Muksuna oli tautiepidemia-aikoina kaameata jakaa huone pikkusiskon kanssa, kun se tuntui kärräävän kotiin ihan jokaisen taudin sadan kilometrin säteeltä. Monta kertaa heräsin yöllä siihen, kun sisko puhui unissaan, ja ensimmäinen ajatus oli, että taasko sillä on tauti. Yleensä ei ollut, vaan yölliset keskustelut olivat jotain paljon hauskempaa. Unissaanpuhujan kanssa on mielenkiintoista yrittää keskustella :P Harmi kun niitä ei koskaan tullut nauhoitettua... Mutta ihan totta enhän minä voi edes hankkia lapsia, kun ensimmäisen oksennuksen kohdalla pinkoisin paniikissa desinfioimaan itseäni, ja rukoilisin naapuria päästämään minut käymään vessassaan kun en pöpökammon vuoksi voi käydä omassa! Tämä on oikeasti jollain tavalla koomista :D Tiedän sen itsekin, mutta itse paniikkitilanteessa se ei tunnu ihan niin loogiselta. Olin varmaan tälläkin kertaa (naureskelusta päätellen) aika koominen näky seistessäni siinä keskellä huonetta silmät suurina ja kaikki raajat täristen, ihan vain sen takia että tiesin mitä seinän takana tapahtui.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen itse sairastanut vatsatauteja äärimmäisen harvoin, ja siksi olen muodostanut niistä itselleni jonkun peikon mielen pohjalle. Se on jännä ettei elukoiden jätökset ja taudit sitten taas haittaa minua yhtään, enkä tavallisia flunssiakaan kauhistele.

Nyt kun olen rankaissut niitä harvoja lukijoitani tällä iljettävällä aiheella, voin luvata että seuraavaksi kirjoitan taas turvallisesti kissoista (jotka juuri kaivoivat avainnippuni laukustani, ja heittelevät sitä pitkin kämppää aikeinaan varmaan piilottaa se, ettei palvelija poistuisi enää kämpästä), vaikka ihan videon kera :D Johonkin piti vaan avautua ja jäsennellä tämä päässä vellova epäloogisuus ennen kuin pystyin kuvittelemaankaan saavani unta tänäiltana. Kiitos ja anteeksi :D

Harrastankohan kirjoittamista?

Kirjoittamisharrastuksesta kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa, joten täytyy heti alkuun sanoa etten ole mikään kirjailijan alku. Olen pienestä lähtien kyllä kehitellyt päässäni ties minkälaisia tarinoita, mutta harvemmin kirjoitin niitä ylös. En kirjoittanut koskaan kunnolla päiväkirjaakaan. Aloitin kyllä pienenä useita, mutta sain kirjoitettua ehkä kolmena päivänä, kunnes kyllästyin, enkä saanut aikaiseksi enää jatkaa koska väliin jääneet päivät harmittivat. Matkapäiväkirjoja sentään sain isommista reissuista tehtyä, ne oli tarpeeksi lyhyitä jaksoja, ja joka päivälle oli yleensä jotain oikeaa kerrottavaa.

Kun meille tuli ensimmäinen kunnon tietokone joskus vähän ennen vuosituhannen vaihdetta, aloin kirjoittaa lyhyitä hevostarinoita, joiden määrä kasvoi merkittävästi, kun aloin harrastaa virtuaalihevosia. Aloitin harrastuksen 9-10 vuotiaana hankkimalla hoitohevosen eräältä virtuaalitallilta. Virtuaalihevosta hoidetaan yksinkertaisesti kirjoittamalla tarinoita siitä, että mitä hevosten kanssa tuli tehtyä. Ja minähän kirjoitin. Hoitohevosten määrä kasvoi, lopulta tuli omiakin hevosia, ja omia talleja, joille kirjoittelin kuvauksia ja tekstejä. Tällätavoin opin kirjoittamaan pitkiäkin tekstejä kauan ennen kuin tiesin kielioppiasioista juuri mitään, ja se kyllä noista teksteistä näkyy kilometrien päähän. Muistan vieläkin, kuinka loukkaannuin siitä että eräs tallinpitäjä totesi että jos en osaa kirjoittaa muilla kuin isoilla kirjaimilla, saisin lopettaa koko hoitamisen :D

Erittäin vähäinen kiinnostukseni kielioppiin, ja suuri kiinnostus tarinan luomiseen näkyy kirjoittamisessani yhä edelleen, myös tässä blogissa. Kirjoitan vauhdilla ajatuksiani ylös miettimättä yhtään kielioppia. Laitan pilkkuja sinne, missä kohtaa vedän henkeä, ja jätän ne pois sieltä minne ne pitäisi laittaa. Kirjoitan yhteen sellaisia sanoja, kuten "tänävuonna" ja "viimeaikoina", mutta en sentään yleensä kirjoita yhdyssanoja erikseen. Yksi suurimmista synneistäni on norsulauseet. Saatan helposti kirjoittaa lauseen jossa on päälauseen lisäksi pari alisteista päälausetta, ja kourallinen sivulauseita, ja jota lukiessa unohtuu koko lauseen idea siihen mennessä kun sen ehtii lukea loppuun. Jos ei kielioppivirheisiin hajoamista lasketa, niin kirjoittaminen on oikeasti kivaa! Enkä kirjoittaessani edes ajattele koko kielioppia. Enkä välttämättä omaa (tai toisten) tekstiä lukiessakaan, mutta sitten kun annan tekstini jollekin toiselle luettavaksi, ja sieltä aletaan osoitella virheitä, niin huhheijaa. Niitä on paljon. Paras kommenti kirjoittamisestani vähään aikaan tuli kandiohjaajaltani, kun käytiin kahden kesken läpi yhtä väliversiota työstäni:

"Sulla on ihan saksalainen sanajärjestys... tai en tiedä, mutta jotain kummallista tässä on".

Kaikesta huolimatta pidän kirjoittamisesta. Virtuaalihevosten lisäksi mukaan tuli pian Harry Potter aiheinen fanfiction, eli fanien kirjoittamat tarinat, jotka lainaavat kirjojen maailmaa ja hahmoja. Nuorempana kirjoitin useitakin tällaisia lyhyitä Pottertarinoita, joista suurin osa on (luultavasti onneksi) kadonnut. Yläasteella ja lukiossa mukaan tuli muutamaan animeen ja mangaan liittyvä fanfiction myös. Luin näitä ihan äärettömän paljon, ja suunnittelin omia skenaarioita näiden pohjalle, mutta omat tuotokseni olivat aika lyhyitä, tai sitten tyydyin pyörittelemään niitä päässäni. Yhden merkittävän Gravitation-mangaan perustuvan ficin kuitenkin sain aikaiseksi yläasteikäisenä. Siinä oli merkittävät 20 000 sanaa, joka oli ja on tavallaan vieläkin minulle todella paljon. Tästä tuli ensimmäinen julkaistu ficcini, ja sen löytää luultavasti vielä FinFanFunista nimellä Seven Days. On se toki myös itselläni tallessa.

Kuten kaikessa muussakin, mitä teen, on suunnittelu kirjoittamisessakin kaikkein parasta. Pidän etenkin tapahtumien ja keskustelujen suunnittelusta. Saatan pohtia mielessäni dialogeja ja skenaarioita esimerkiksi bussissa tai koulumatkaa yksin taapertaessani. Kirjoittelen muistikirjoihin ideoita, ja teen taustatutkimusta lukemalla kirjoja ja tonkimalla internettiä, rakentelen listoja ja aikajanoja madollisista tapahtumajärjestyksistä ja yksityiskohdista, ja muokkaan niitä, ja teen monta kertaa uudestaan. Ja tätä haluan nimenomaan tehdä käsin, enkä tietokoneella, mikä tarkoittaa sitä että kämpästäni saattaa välillä löytyä paperien nurkista ja kuinttien kääntöpuolilta mitä ihmeellisempiä raapustuksia.

Kaikenlaisten mindmappien sunmuiden piirtely on vaan niin paljon simppelimpää ja nopeampaa kynällä paperille. Paperilappujen organisoinnin vaikeuden vuoksi muistikirjat on tärkeitä, ja aina kirjakaupoissa kivan näköisiä muistikirjoja käpälöidessäni iskee iso houkutus ostaa niitä lisää, vaikkei käyttötarkoitusta vielä olisikaan mietittynä. Muistikirjoissa on jotenkin kiva suunnitteluintoa kutkuttava tunnelma. Usein tämän suunnitteluintoni jälkeen käykin niin, että minulla on teksti kirjoittamista vaille valmis, enkä koskaan saa kunnolla aloitettua sen kirjoittamista.

Jos inspiraatio on tarpeeksi voimakas, ja tarinan idea tarpeeksi hyvä, aloitan kirjoittamisen. Se on hyvin  jaksottaista, saatan kirjoittaa parissa viikossa paljonkin, ja sitten saatan pitää kuukauden tauon. Jos olen suunnitellut jonkun tapahtuman hyvin, kirjoitan sen vauhdilla, ja sitten tahti pysähtyy. Paperilla olisi suunniteltuna seuraava iso tapahtuma, mutta tapahtumien väliin pitäisi saada jonkinlainen järkevä siirtymä ennen sitä. Siksi tekstieni ensimmäisissä versioissa on helposti töksähteleviä tapahtumia tapahtumien perään, joiden välejä sitten paikkailen. Ja kun kirjoitan, niin kirjoitan sitten vauhdilla. Mihinkään NaNoWriMo:n kaltaiseen kuukauden mittaiseen kirjoitushaasteeseen minusta ei kuitenkaan olisi. Kirjoitusintoni on aivan liian jaksottaista sellaisen määrän kirjoittamiseem niin lyhyessä ajassa juuri määrättynä kuukautena.

Toinen kunnon ficcini ( reilu 60 000 sanaa) valmistuikin vasta ihan hetki sitten, melkein kaksi vuotta sen aloittamisesta, ja vuosia edellisen valmistumisesta. Se on ehkä suunnittelemani trilogian ensimmäinen osa vasta, mutta olen silti erittäin tyytyväinen siihen millainen siitä lopulta tuli. Se sijoittuu Pottermaailmaan, kelmien aikakauteen ja päähenkilönä on Lily Potter. Ennen tätä tein hurjasti tutkimusta mm. 70-luvun tapahtumista (jonne tarina sijoittuu), ja tietysti Pottereista. Kirjoitin ylös kirjoista kaikki mahdolliset yksityiskohdat, ja halusin kirjoittaa sellaisen tarinan joka olisi oikeasti voinut kaanonin mukaan tapahtua. Ja sellainen siitä taisi tulla. Sekin löytyy FinFanFunista, nimellä Ray a drop of golden sun. Kaikkia lukuja ei vielä ole julkaistu, mutta ehkä tässä pikkuhiljaa kunhan oikoluku on saatu jollain tavalla päätökseen. Suomenkielistä nimeä pitäisi myös harkita, kun teksti on suomeksi kuitenkin, mutta siitä poistuisi sitten osa trilogian nimien ideasta. Saa nähdä, hassua sinänsä että molempien isompien julkaistujen ficcieni nimet ovat olleet englanniksi, mutta teksti suomeksi.

En ole harrastuksena juuri kirjoittanut originaalitekstejä, vaan virtuaalitallitekstien lisäksi lähes pelkästään fanfictionia muiden kirjoittamien kirjojen ja hahmojen pohjalta. Valmiit hahmot inspiroivat aivan eri tavalla kirjoittamista, kuin itse keksityt. Valmiit hahmot myös tuntee eri tavalla, ja niistä voi heti sanoa että miten ne toimivat ja ajattelevat missäkin tilanteissa. Niille on annettu selkeät rajat ja persoonallisuudet jo valmiina. Omia hahmoja luodessa kaiken saisi itse päättää, ja veikkaan että minun mielikuvituksella onnistuisin luomaan ainoastaan huonoja kopioita itsestäni ja ystävistäni. Tai no, todennäköisesti en saisi kirjoitettua sanaakaan, koska jäisin jumiin suunnitteluvaiheeseen. Että pitäisikö sittenkin siitä ja siitä hahmosta tehdä sellainen? Pelkäisin etten saisi luotua niille kunnon persoonia, ja se pelko olisi ihan aiheellinen. Tähän uusimpaan ficciini kehitin kourallisen omia sivuhenkilöitä, ja niidenkin kanssa oli jo ihan tarpeeksi työtä ja silti suurin osa jäi vähän latteiksi.

Seuraavan osan ideointi, ja niiden äsken mainittujen sivuhahmojenkin kehittäminen on pään sisällä jo täydessä käynnissä, vaikka toki suunnittelin raamit sille jo ennen ensimmäisen osan aloittamista. Tästä tulee varmaan pidempikin, joten saa nähdä kuinka kauan tässä kestää. Sanaakaan ei ole vielä kirjoitettuna tietokoneelle, eikä varmaan hetkeen olekaan. Tässä kohtaa täytyy varmaan tunnustaa, etten oikeasti taida harrastaakaan kirjoittamista, vaan pikemminkin kirjoittamisen suunnittelua. Tekstiä minulta kyllä syntyy erittäin helposti esimerkiksi koulutehtäviin ja vaikkapa aikoinaan yo-kirjoituksiin, mutta ei sitä harrastamiseksi voi kutsua. Omista projekteistani valmiiksi asti on päätynyt hyvin harva. Jos parisivuisia yhden luvun mittaisia tarinoita ei lasketa (ja niitäkin on aika vähän), olen saanut valmiiksi vain kaksi kunnon tekstiä. Mutta jos lasketaan kaikki suunnitelmat, ikuisesti kesken jääneet projektit, ne projektit jotka eivät koskaan alkaneetkaan ja taustatyöhön käytetty aika, niin ollaankin ihan eri sfääreissä sitten..

Myrskyspesiaali, ja muuta.

Eilen oli taas lohi-ilta, syötiin yhdessä uunilohta ja pelattiin Carcassonnea. Sitten käytiin lyhyellä lenkillä. Viimeaikoina lenkit on jääneet vähän turhan lyhyiksi, kun ollaan aina päästy liikkeelle niin myöhään, ja kouluhommien takia pitäisi heräillä ajoissa.. Ei voi yötä myöten talsia Hervannan polkuja, kun pitää päästä joskus nukkumaankin. Lisäksi lähin metsälenkki on tehty laduksi, niin ei sielläkään oikein voi kierrellä. Ärsyttää etten muistanut ottaa suksia mukaan Kärkölästä joululomalta lähtiessä! Ostin viimevuonna hyvät välineet, ja tänä talvena olen päässyt kokeilemaan niitä hurjat yhden kerran!  Kuntokin on vähän romahtanut siitä, mitä se oli puoli vuotta sitten, kun lenkit on lyhentyneet ja harventuneet. Pitäisi nyt vaan oikeasti ottaa itseä niskasta kiinni ja lähteä liikkumaan taas. Illat vaan menee helposti kissoja rapsutellessa ja loikoillessa :D

Vaikkei minun koskaan juuri ole tarvinnut painoani tarkkailla (mitä nyt ettei laske liian alas), niin työpäivät on kyllä äärettömän epäterveellisiä. Töihin ei koskaan tule tehtyä eväitä, joten siellä tulee sitten syötyä jotain eineshyllyn valikoimasta. Kaiken maailman valmisannoksia on tullut vedeltyä... Lisäksi taukohuoneen pöydällä on usein jotain tuotenäytteitä (karkkia, sipsiä, leivoksia, keksejä...) tai myynnistä pois otettuja herkkuja (hyllyssä rikkoontunut tai vähän vanhentunut karkkipussi tai keksipaketti) joita saa vapaasti napostella. Ja niitähän tulee sitten naposteltua. Nyt, kun lauantaina oli iltavuoro, ja sunnuntaina heti aamulla kaupan avausvuoro, söin kaksi "ateriaa" ja herkkumaratonia perätysten. Kävin vain välillä nukkumassa kotona. Voisi oppia jotenkin rajoittamaan, mutta jos jossain on avattu herkkupussi näkösällä niin...

Liikuntaa on tullut harrastettua lähinnä pitkien (viime aikoina lyhentyneiden) lenkkien muodossa. Salilla olen käynyt muutaman kerran, mutta en koskaan yksin, ja siellä huomaa aivan liian selvästi miten huono lihaskunto minulla on :D Silloin kun ratsastin säännöllisesti, ja kun harrastin sen yhden vuoden aikidoa, kunto oli paljon parempi, mutta ikävä kyllä senkin huomasi vasta kun harrastus loppui ja kunto huononi. Mikä siinä on että  jos harrastuksessa on hauskaa, ei huomaa että kuntokin kohenee? Tälle pitäisi kai tehdä jotain joskus..

Kissatkin oli viikonloppuna hurjan huomionkipeitä. Olin lauantaina koko illan poissa, tulin töistä kotiin, kävin lyhyellä lenkillä, tulin takaisin ja menin melkein heti nukkumaan. Siitähän seurasi sitten surkeaa maukunaa makuuhuoneen oven takana, että nyt kyllä on heitä huomioitu ihan liian vähän. Se yö tulikin sitten nukuttua huonosti, ja aamulla oli vähän raskasta herätä töihin, ja tuli vähän huono omatunto kun kissat tuijotti oven vieressä että "taasko se lähtee". Onneksi sentään sunnuntaina korjasin asian, ja rapsuttelin kisuja oikein kunnolla, ja kokosin Myrskystä nopsaan lyhyen videokin.

Sunnuntai-maanantai välisenä yönä Myrskyressu meinasi sitten hirttäytyä kissan onkileluun.. Naru oli kiertynyt niin tiukkaan kissan ympärille, että jouduin sen sitten katkaisemaan (leipäveitsellä, koska saksia en siihen hätään löytynyt). Onneksi heräsin siihen kun ressukka yritti paniikissa pyristellä irti... Onneksi Myrsky on niin lapanen, että rauhoittui heti paniikistaan kun nostin sen syliin, ja sain hoitaa pelastusoperaation rauhassa. Meni kyllä vähän yöunet siinä.. no, enpähän toiste unohda enää naruleluja näille ilman valvontaa. Onneksi selvittiin säikähdyksellä!

Tässä vähän Myrskyn toilailuja kuluneilta viikoilta. On se vaan niin hassu eläin <3


Minun piti taas kirjoittaa kirjoittamisesta, mutta ehkä ensikerralla :D

Satunnaisuuksia

Tuntuu että tuli koko illta vaan loikoiltua sängyllä suunnittelemassa asioita, mutta sainhan minä jotain aikaiseksikin. Selvittelin yhtä nettisivuongelmaa, latailin pari kouluhommiin tarvittavaa ohjelmaa, ja tein kerhon tilinpäätöksen loppuun, Siis ainakin toivottavasti. Tämä oli ensimmäinen tekemäni tilinpäätös ikinä, joten toivottavasti kaikki on nyt kunnossa...

Sitten tein jotain, mikä olisi pitänyt tehdä kuukausia sitten, ja siivosin sähköpostini. Olen sähköposti(e)ni kanssa aivan käsittämättömän kaoottinen! Nytkin kaikissa kolmessa sähköpostissani on kymmeniä lukemattomia viestejä. Tai no, oli. Siivosin tänään niistä kaksi, kolmanteen en vielä uskaltanut kajota. Se tosin on harrastukseen liittyvä osoite, joka saa hetken odotellakin.

Poistuin isosta kasasta sähköpostilistoja, joista "joskus saattaa tulla jotain mielenkiintoista", mutta joiden viestejä en ollut avannut kuukausiin. Luovuin myös viestien automaattisesta jaottelusta kansioihin, sillä en koskaan muistanut tarkistaa erikseen sinne saapuneita uusia viestejä. Nyt ne tulevat kaikki yhteen pötköön, mutta ainakin näen  kaikki uudet viestit kerralla. Tämän vuoden alussa olen myös vihdoin päässyt luopumaan kaikista tiedotusvastaavan tehtävistäni, eli minun ei enää tarvitse huolehtia kenenkään muun sähköpostiliikenteestä kuin omastani. Vaihdoin ne hommat rahastonhoitajan tehtäviin.

Eilen sain erään pitkäaikaisen projektin päätökseen. Kirjoitin nimittäin loppuun vuoden 2011 maaliskuussa aloitetun pitkän Pottermaailmaan sijoittuneen ficin. Tarinan suunnittelu taisi alkaa jo reilusti helmikuun puolella, mutta ensimmäiset tekstit syntyivät maaliskuussa: ensimmäinen raakaversio tarinan alusta oli tiedostoissani päivätty 1.2.2011. Reilut 63 000 sanaa siitä lopulta tuli, ja lähes kaksi vuotta siihen meni. Se sisälsi yhden ainakin puolen vuoden tauon, ja paljon taustaselvittelyä. Sen kunniaksi minun piti kirjoittaa blogissani kirjoitusharrastuksestani, mutta ironista kyllä, sen kirjoittaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Teen sen ehkä huomenna:P

Mitähän muuta...? Viiman kiima on jo rauhoittunut, ja sille on varattu leikkausaika ensi kuulle. Onnistuin myös pääsemään sinne tenttiin, mistä aikaisemmin avauduin, sain sen tehtyä ja nyt vaan odotellaan tuloksia siitä ja kandista. Saa nähdä mitä käy:) Ja blogi tarvitsisi oikeasti uuden ulkoasun!

Hyvää huomenta

Harmittaa. Menin ryssimään kandidaatintyöhön liittyneen kypsyysnäytteen ilmoittautumisen. Tai no, pääsin kyllä ilmoittautumaan, mutta päivälle ja ajankohdalle, joka ei minulle oikeastaan sopisi.

En halunnut herätä aamukahdeksaan, joten valitsin huolellisesti sellaisen aloitusajan joka olisi edellisen tenttijän jälkeen, ja johon ehtisin nopeasti edelliseltä luennoltani. Systeemi oli ihan kamala, missään ei kerrottu kuinka kauan tentti kestää, ja että päällekäisiä aikoja voisikin kaikesta "hyvät ajat loppuvat vielä kesken!"-varoittelusta huolimatta varata. Missään ei lukenut, oliko joku tenttiaika/päivä jo täynnä.

Haluttu tentin aloitusaika ja päivämäärä vaan yksinkertaisesti kirjoitettiin lomakkeelle tietyssä muodossa, ja sitten vaan KOKEILTIIN että kelpaisiko se järjestelmälle. Jos ei kelvannut, se kai toivottavasti herjasi jotain, ja jos kelpasi (niinkuin minulla), niin se tallentui samantien.  Se vaadittu aloitusajan muoto oli annettu lomakkeen kenttään kyllä esimerkkinä, mutta jos sen pyyhki pois omaa tekstiään varten, ja sitten unohti, ei sitä saanut näkyviin enää muutoin kuin avaamalla ilmoittautumisikkuna uudelleen. Missään ei lukenut edes, että olisiko vaikkapa lauantai-sunnuntai välinen yö sallittu aika. Se olisi varmaan kokeilemalla pitänyt selvittää...

Kaikki valmiiksi varatut ajat näkyivät kyllä jossain toisella sivulla kalenterissa, mutta varausikkunassa näkyi kätevästi vain juuri tälle päivälle varatut ajat, ei mitään muuta, ja kun valitsin toisen päivän, ilmoittautuminen rekisteröityi samantien... No ei niillä muilla varauksilla sitten kai ollutkaan mitään väliä, koska päällekäisiäkin varauksia tarkemmalla kalenterin selaamisella löytyi. Ja toki sen varatun ajan muokkaamismahdollisuus oli liikaa pyydetty.

En ole missään ikinä nähnyt näin huonoa ajanvaraussysteemiä. Tervetuloa Teknilliselle Yliopistolle! Ajanvarauspaikassa ei myöskään kerrota, että missä tuo tenttipaikka sijaitsee.Vasta ilmoittautumisen jälkeen hoksasin myös että se tentti tosiaan kestää kolme ja puoli tuntia, eli se menee kokonaan päivän toisten luentojen luentojen päälle. No hienoa. Vieläpä suunnilleen kiinnostavimmat luennot koko lukuvuonna. Sitten iski ajatus, että niin, jossain välissähän sitä olisi syötäväkin... Eli joudun jättämään väliin jälkipuoliskon päivän ensimmäisistäkin luennoista, että ehdin syömään ennen tuota tenttiä.

Ja tarkoitushan oli tänäaamuna heti herättyä vaan nopeasti ilmoittautua tuohon tenttiin, ja lähteä sitten koululle... ei ihan mennyt niinkuin piti... ja nyt istun vinkumassa asiasta blogiin enkä ole lähtenyt mihinkään vieläkään...

Ja oikeasti suunnittelin kirjoittavani tänään blogiin jostain ihan muusta.

Tyttö sinä olet tunari.

Moneskohan kerta tämä oli, kun hukkaan lompakkoni... Pääsin koululle sisään kulkukortilla (joka oli lompakossa), ja kipaisin nopeasti kerhon kautta siihen luokkahuoneeseen, jossa meillä oli tänään roolipeli. No, siellä luokassa hoksasin sitten jossain vaiheessa että eipä muuten enää ole lompakko mukana. Oletin sen jääneen kerholle, mutta eihän se siellä ollut. Ja tosiaan, sisälle pääsyn (jossa lompakon oli pakko olla mukana) ja luokkaan menon välissä en kunnolla edes pysähtynyt mihinkään, kunhan kävin kääntymässä.

Sisälletulon yhteydessä tosin kyllä puhuin puhelimessa, ja lieneekö se sitten ollut syynä siihen, että laitoin lompakon laukkuun huonosti ja se putosi lattialle. Siinä jälkiäni seuratessani viereiseltä kiltahuoneelta tuli joku kyselemään, että olenko hukannut jotain. Ja olinhan minä. Ja hän sitten kertoi poimineensa lompakon mukaansa käytävän lattialta. Pelastus tälläkertaa, kaikki tallessa ja matka jatkuu. Kerkesin jo tosin harmittelemaan ääneen, että harmittaa kuolettaa taas pankkikortti, kun tässä on nyt tosi helposti muistettava tunnusluku... Luokassa lompakkoa etsiessäni löysin muuten hattuhyllystä oman piponi, joka oli ollut siellä unohtuneena pari kuukautta, ellei pidempäänkin. En muuten ollut aikaisemmin huomannut sen katoamista, mutta kyseisessä luokassa olin viimeksi ollut ties koska..

Mitäköhän niistä aikaisemmista kerroista sitten... No, ensimmäinen lompakonhukkaamistapahtuma oli muutama vuosi sitten. Olin silloin tuutorina, ja kuljin fuksiviikot teekkarihaalari päällä ja koko tarvittava omaisuus sen isoissa taskuissa. Erään illanvieton jälkeen kävin sitten hakemassa pitsan, tulin kotiin ja riisuin haalarit huoneen nurkkaan. Muistan vielä erikseen ajatelleeni että enpä ota mitään taskuista pois, että on kaikki tarpeellinen mukana sitten kun huomenna täytyy taas olla aamusta liikenteessä.

No, aamulla ei ollut lompakkoa haalarintaskuissa, joten oletus oli että se oli sinne pitsapaikkaan unohtunut. Ei ollut näkynyt, ja sieltähän olin suoraan tullu kotiin. Kuoletin tietysti kaikki kortit, tilasin uudet, ja harmittelin kovasti koska niiden tilaamisessa menee niin kauan koska tulevat Kärkölän osuuspankin kautta, ja tunnusluvutkin oli opeteltava uudestaan. Onneksi sentään en ollut kerennyt vielä laittaa ulkomaanmatkan ajaksi lompakosta pois keräämiäni "ylimääräisiä" kortteja (mm. kelakortti ja erinäisiä jäsenkortteja ja mm. plussakortti) takaisin lompakkoon ennen sen katoamista. Ajokortti, opiskelijakortti ja ties kaikki muut siellä toki olivat. Tässä vaiheessa siis oletin, että se oli jonnekin pudonnut, ja siitä varastettu. Ehdin tilata uuden opiskelijakortinkin.

Menee viikko, ja arvatkaas mitä löytyi meikkipussista jota siivosin... No, tämä kadonnut lompakko! Meikkipussi oli lojunut yöpöydän laatikossa koskemattomana kuukausia, ja kävin sen sisällön juuri silloin läpi vain heittääkseni pois vanhentuneet tuotteet. Koska muistan selvästi silloin illalla ajatelleeni, etten ota mitään haalarintaskuista pois, enkä ollut meikkipussiin tietoisesti koskenut aikoihin, ja lompakko oli heti aamulla poissa, ei jää jäljelle mitään muuta vaihtoehtoa kuin se, että olin sen unissani piilottanut. Oikeasti. Unissani...  Ja kyllä, olin vesiselvä. Miltäköhän olin näyttänyt yöllä sängystä noustessani ja haalarintaskuja tonkiessani, ja mikähän oli se kuningasidea joka seurauksena se lompakko päätyi sinne meikkipussiin?

Toinen kerta tapahtui kaupasta kotiin kävellessäni. Lompakko putosi taskustani, huomasin katoamisen alle. 5 min katoamisen jälkeen ja palasin omia jälkiäni takaisin vaan todetakseni että lompakkoa ei ole missään. Jälleen korttien kuoletus, uusien hankinta, ja armoton harmitus. Viikon päästä poliisilta tuli viesti, että asemalla on minun omaisuuttani. Joku oli kiikuttanut sen sinne, ja oli toimissaan vielä aika pirskatin vikkelä sillä palasin melkein heti takaisin, ja tie oli niin suoraa että varmasti olisi  nähnyt jos joku olisi noukkinut jotain maasta silloin kun olin palaamassa takaisin... Tämän jälkeen kiinnitin silloiseen lompakkooni ketjun, jonka kiinnitin laukkuuni, ja se oli paras ostos ikinä! Vanha lompakko tosin lahosi, ja sen jälkeen uusi on taas jäänyt ketjuttamatta.

Kolmas kortinkuoletuskerta oli sitten jo surkuhupaisa. Oltiin viettämässä iltaa kaveriporukalla, josta jokainen tietää pienen hukkailutaipumukseni. Jossain vaiheessa iltaa olin jättänyt pankkikorttini huolimattomasti johonkin, josta kaveri oli sen sitten ottanut talteen, koska arvasi etten itse sitä tajuaisi (kiitos satu <3). Kortti kuitenkin unohtui hänelle, ja huomasin sen puutteen vasta kotona ja toki soittelin sitten kortinsulkuun harmissani. Olin kuitenkin tilannut jo aiemmin uudenlaisen kortin, joka odotti minua jo pankissa, joten en tilannut uutta. Olisihan tuo vanha joka tapauksessa joutunut silputuksi seuraavana päivänä, kun olisin uuden kortin hakenut.

Seuraavana aamuna sain kaverilta korttini takaisin pienen naureskelun kera, ja menin hakemaan uutta korttiani. Kerroin sattumuksesta pankin työntekijälle samalla kun hän allekirjoitutti minulla kortin sopimuksia, koska hän halusi ottaa vanhan korttini tuhottavaksi. Hän sitten tarkisti, että onhan kortti varmasti kuoletettu, ja oli aika yllättynyt kun hoksasi että itseasiassa kortinsulkupalvelu oli sulkenut sen minun uuden korttini, jota ei minulle vielä oltu edes luovutettu, ja jonka tiedoissa luki että se on pankin hallussa. Tämä kadonnut (ja löytynyt) kortti taas ei ollut kuoletettu ollenkaan, joten oli onni että se oli luotettavissa käsissä karkumatkansa ajan. Ei muuta kuin uusi kortti tilaukseen, sillä luottokorttia ei saa palautettua kuoletuksesta. Sain luvan käyttää vanhaa kortiani, koska se kerran oli tallessa, eikä sitä oltu kuoletettu eikä se ollut käynyt ns. väärissä käsissä.

Sitten meni taas melkein viikko, ja minulle soitettiin kotipankista ja kyseltiin että mites olen hukannut näin paljon kortteja (no, kolme kuoletusta kahden vuoden aikana...köh..). Ihan positiiviseen sävyyn siis, ihanaa kun Kärkölän osuuspankki on niin pieni, että muistavat asiakkaitaan tuollatavalla ja kyselevät kuulumisia :D Häneltä sitten sain tietää toisen yllättävän asian. Tämä vanha korttini oli sittenkin kuoletettu, mutta vasta muutama päivä pankissa asioimiseni jälkeen. Joku oli varmaankin huomannut virheensä ja korjannut sen. Erikoista tässä on se, että olin kuitenkin käyttänyt korttia ihan normaalisti myös kuoletuksen jälkeen! Debit kortit vaan ei tee varmennusta joka kerta, joten minulla oli käynyt tuuri. Pahimmassa tapauksessa kassa olisi saanut tiedon varastetusta kortista ja olisin joutunut selittelemään asiaa poliisille.. mutta tuuri kävi.

Lopulta sain vihdoin tämän nykyisen korttini, ja kuolettamattomana, ja erittäin kivalla tunnusluvulla, joten paras olla hukkaamatta tätä... Nykyiseen lompakkoon ei oikein ketjua saa mihinkään kiinni, joten olen jättänyt sen pois. Pitäisi varmaan harkita sitä kyllä uudestaan.

Jos jotain tästä on oppinut, niin ainakin sen että miten uusia kortteja tilataan, mihin pitää soittaa jos kortit on kadonneet, ja miten selvitään kun ei ole viikkoon lompakkoa, ja mistä kaikkialta löytötavaroita kannattaa etsiä. Olen jo aika ammattilainen tässä touhussa... Aina olen kuitenkin jotain kautta lompakkoni saanut koskemattomana takaisin! Tälläkin kertaa löytäjä oli ajokortin perusteella etsinyt facebook tunnukseni, ja lähettänyt minulle sitä kautta ilmoituksen että lompakko löytynyt, ennen kuin huomasiminut käytävällä sitä metsästämässä. Rehellistä ja huomaavaista. Koputanpa puuta, että sama hyvä tuuri jatkuu näissä huonon tuurin tilanteissa.

Tulipa romaani..

Kiire!

Noniin. Tästä postauksestakin tulee vähän tynkä.

Eilinen pelin jälkeinen "korjaanpa vaan kandista kirjoitusvirheet" ilta muuttui "apua tässä on yksi sivu liikaa"-yöksi. Tiivistinpä sitten tekstiä oikein urakalla pitkälle aamuyöhön... mutta nyt sekin on tehty. Huomenna palautukseen. Tai tänä iltana jos ehtii.Tänään pitäisi pikasiivota, pestä hiekkalaatikko, ja lähteä töihin, huomenna aamulla töihin, jonka jälkeen ratsastamaan, jonka jälkeen tullaan ratsastusporukan kanssa tänne viettämään iltaa ja saunomaan. Työt alkaa puolentoista tunnin päästä, joten tässä ei paljoa ehdi tarinoida. Vähän kuitenkin kun odotan että hiukset kuivuu suihkun jälkeen edes vähän.

Maanantaina pitäisi sitten tehdä tiistaiksi ruotsinkielínen puhe suulliseen tenttiin. Ajattelin että puhunpa samasta asiasta, mistä pidin kandiseminaarini, ja toivon parasta. Kandiseminaari tosin meni aika improvisoiden koska en pahemmin kerennyt sitä harjoitelemaan (kertaakaan). Tätä on pakko harjoitella vähän enemmän. Maanantaina pitäisi myös käydä palauttamassa kerhon projektianomuskaavake ja kuitit syksyn ratsastusleiristä.

Tiistain tentin jälkeen on melkein viikko väliä seuraavaan joten siinä välissä pitäisi tehdä sitten jouluostokset ja näperrellä lahjat. Lahjat on suunniteltu, mutta mitään ei ole vielä hankittu. Paniikki? No, vielä tässä ehtii pyörähtää citymarketit, prismat ja keskustan liikkeet hyvin. Ja meidän on pitänyt yhdessä käydä kävelemässä pitkin keskustaa ja katsomassa jouluvalotkin! Itse tykkään myös ostoskeskusten joulutunnelmasta mutta sen fiiliksen kanssa olen yksin :D Kissoille pitäisi myös tilata rokotusaika...

Ja torstaihin mennessä pitää olla joulukortit lykättynä postiin. Ehtii ehtii? Nyt tiskaamaan! Näiden postausten perusteella ihmiset varmaan luulee että mulla on kokoajan kiire johonkin... Huomisen postaus tulee vasta myöhemmin illalla yhdeksän aikoihin, koska kirjoitan huomisesta ratsastustunnista ja illasta. Ensiviikolla kirjoittelen taas kissoista (jotka näköjään parhaillaan tuhoavat talouspaperirullaa mun jaloissa...).

Huoli x 3

Ulkona on synkkää ja pimeää. Puoliltapäivin jo pimeämpää ja harmaampaa kuin keskivertokesäyönä... Tulis nyt se lumi takaisin, tai edes auringonpaiste. Synkkää! Synkkyys ei ainakaan yhtään estä huolimista joten tästä se lähtee:

Huoli nro 1: Compact Care Crystal Blend

Tämä kissanhiekka tuoksuu ja pölyää niin että henkeä ahdistaa ja yskittää ja tuntuu että kurkussa on kokoajan jotain, nenä kuivuu ja hiekka maistuu suussa. Ja kissathan käy pöllyttämässä sitä hiekkaa useamman kerran päivässä, ja nehän sitten myös pöllyttävät. Näin tukkoinen fiilis on viimeksi (ja varmaan ainoastaan) tullut kesähelteellä heinäladossa paalikuormaa purkaessa. Ja jos ei ikinä heinäladossa ole ollut, niin voin vinkata, että siellä muuten pöllyää, on kuuma, hiki ja ilma vaihtuu aina sitä huonommin mitä enemmän paaleja latoon on jo lastattu.

Mä oon nyt kuitenkin vastasiivotussa tilavassa kämpässä jota tuuletan päivittäin... Ei kiva. Ja kun ahdistus ja kutitus tuntuu oikeasti kurkussa vielä vaikka olisi parikin tuntia raikkaassa ulkoilmassa. Ostin kokeeksi tänään marketista pienen pussillisen täysin pölyämätöntä kristallihiekkaa ja vaihdoin koko laatikon sisällön. Tulos: Kissat lähinnä nuoleskelee hiekkaa, säikkyy sen rapinaa laatikossa ja ravistelee jalkojaan ärsyyntyneenä. Päädyin sitten sekoittamaan vanhaa ja uutta hiekkaa sillä seurauksella että taas pöllyää. Laatikko on nyt kuitenkin olohuoneen sijasta kylppärin puolella joten pölly ei niin kerkeästi leviä joka paikkaan. Hiekkaa leviää myös Myrskyn turkissa ihan joka puolelle...

Seuraavaksi testiin sitten isompirakeinen mikrohiekka, jos tää nyt ei ota onnistuakseen. Mikrohiekkan ominaisuudet on käytössä kuitenkin niin hyvät että toivottavasti se sitten toimisi.. Hiekan vaihdolla tästä kuitenkin selvitään.

Huoli nro 2: Allergia

Pahin pelkoni näiden kissojen suhteen uhkaa toteutua: Mikko on ehkä pienesti allerginen näille otuksille. Lauantai-iltana testattiin allergian mahdollisuutta antamalla kissojen nuolla, raapia ja hieromalla kissaisia käsiä silmiin. Kuuden tunnin altistamisen (ja saunomisen) jälkeen oli saldona punoittavia kohtia raapamissa, jonkinverran aivastuksia ja niiskutusta. Ja yksi punoittava silmä. Tänään muutaman tunnin aikana saldona tosin oli vain yksi aivastus, ja sekin vasta sitten kun laitoin vaihdetun hiekan päälle sitä vanhaa pölyhiekkaa. Pennut tosin oli paljon rauhallisemmin tänään kuin eilen mutta kyllä niitä silti käsiteltiin.

Noin pienet oireet voi helposti siedättyä pois, ja netistä tonkimieni tietojen mukaan allergiattomatkin ihmiset saattavat välillä reagoida uusiin kissoihin muutamien päivien tai viikkojen ajan ennen tottumista. Varsinkin niiskutus ja aivastelu voi myös johtua tästä penteleen hiekasta johon meinaan itsekin tukehtua. Muissa kissakontakteissa (meillä Kärkölässäkään) ei ole tullut oireita. Toivoa siis on paljon, mutta tuntuu aivan sietämättömän pahalta ajatella edes mahdollisuutta näistä täydellisistä ihanuuksista luopumiseen sitten joskus yhteenmuuton yhteydessä. Surettaa ja pelottaa, vaikka mahdollisuudet näyttääkin positiivisilta nyt.

Mutta kun oireet eivät ole pahat (vaikka kovasti altistettiin), ne ei ole alusta pahentuneet, ja nämä on ensimmäiset kissat joista ikinä oireita on tullut, ja kun minäkin saan oireita tässä kämpässä ton hiekan takia, ja minulla kissa-allergia nyt ei oikein ole mahdollista, niin... Kaiken pitäis olla ihan hyvin!

Huoli nro 3: Myrsky ei syö

No itseasiassa siihen mennessä kun sain nuo kaksi aiempaa huolta kirjoitettua, tämän kolmannen aihe taisi kadota: Myrsky nököttää näköjään parhaillaan syömässä! Kisu ei nimittäin syönyt iltapäivällä, illalla tai edes nyt yöllä mitään, eikä myöskään käynyt kakkimassa. Koitin sormenpäällä tarjota ruoanpalasta, ja sitä se kovasti nuoli ja näljäsi mutta sylkäisi sitten ulos suusta niinkuin ei olisi voinut oikein niellä. Se vain nukkui tässä näppäimistön vieressä hiljakseen, ja alkoi kehrätä vasta kolmannella(!!!) silityksellä, kun normaalisti riittäisi kevyt sormella tökkääminen, tai jos sillä olisi silmät auki, niin pelkkä katse.

Ehdin jo panikoida ummetusta, karvapalloja ja nieltyjä kissanhiekkakiteitä, sekä tarkistamaan mitä reittiä bussilla pääsee eläinlääkäriin aamulla... Ja huoli vaan kasvoi kun kissa ei oikein leikkinytkään. Makasi vaan katsomassa sisaren leikkimistä, vaikka oli koko muun päivänkin ollut rauhallinen. Mutta nyt eka etappi takana, ja ruokaa vedelty nassuu ainakin vähäsen, ja ihan oma-aloitteisesti. Ja nyt loikattiin jahtamaan hiiren kursoria näytöltä... Piristyneen oloinen kissa :) Vielä kun laatikollakin kävisi niin voisi huokaista helpotuksesta.

Nyt vissiin pitää lopettaa tää kirjoittaminen kun tekstin vilistäminen näytöllä on ihan liian kiinnostavaa ja sitä pitää läpsiä niin etten näe mitä on tullut naputettua :D On se ihana! Viima lössähti hiiren päälle. Oliskohan se jo merkki, että emännän on aika mennä nukkumaan. Huolien kirjoittaminen ylös helpottaa. Nyt ne ei näytä enää niin isoilta ja masentavilta!

Alla vähän Myrskyn loikkia Lauantai-illalta:


Ja muokkaus: Nyt on Myrsky käynyt Laatikollakin ja on taas ihan normaali vipeltäjä :)

Miksi pitää haista?

Meidän rapussa haisee jo toista päivää ihan järkyttävä vaniljaisen hajuveden/pesuaineen löyhkä. Siis sillä tavalla, että ihan silmiä kirveltää ja hajuherkälle iskee huono olo jos ei avaimia löydy tarpeeksi nopeasti ovella... Jos se oikeasti on jonkun hajuvettä, tai tuoksukynttilät, niin mahtaa olla karseat oltavat hajunlähteen lähettyvillä. Ei minulla siis mitään vaniljantuoksua vastaan ole, ei se ole paha haju, mutta liika on liikaa! Jos haju leijuu noin voimakkaana kerrostalon rapussa asti päiviä, on jossain menty vikaan. Miksi ihmiset tahtovat tahallaan löyhkätä?

Jos bussissa lähettyville istahtaa tämmöinen hirvitys, joka haiskahtaa siltä että hajuvesi/deodoranttipullossa on vähintään käyty uimassa, matka on muutamassa sekunnissa pilalla. En ole muuten taipuvainen matkapahoinvointiin, ja pystyn hyvin esim. lukemaan ja nukkumaan autossa ja junassa, mutta siinä vaiheessa kun joku tulee viereen haisemaan pahalta, tekee kyllä mieli paeta paikalta. Saman reaktion toki aiheuttavat myös ahkerat tupakoitsijat yskimisensä kanssa ja huonosti hygieniastaan huolehtivat ihmiset, mutta nämä hajuvesi/deodoranttipellet tekevät sen tahallaan ja vissiin luulevat löyhkänsä olevan vielä positiivistakin! Onneksi yksikään kavereistani ei harrasta löyhkäämistä. Se on itseasiassa minulle jopa tärkein kriteeri sille että haluanko tutustua ihmiseen. Jos en kykene olemaan toisen lähettyvillä voimatta hajun takia pahoin, se oli siinä sitten.

Olen joskus herkutellut idealla kysyä tämmöiseltä löyhkäävältä tapaukselta, että "Anteeksi, mitä tuoksua käytätte? Se on niin voimakas että silmäni kirveltävät vielä tässä metrin päässäkin". Tai sitten pahan olon sattuessa todeta, että "Anteeksi mutta tämä johtuu teidän käyttämästänne hajuvedestä". Ihan ei kuitenkaan ilkeilykantti kestä ruveta tuollaiseen. Yleensä nämä tuoksut eivät edes ole mitään kamalia tuoksuja, mutta jos tuoksu on miellyttävän mieto ulkoilmassa kahden metrin päässä, niin se ei todellakaan ole sitä ahtaassa bussissa kylki kyljessä istuessa... Miksi ihmiset lotraavat tuoksuilla? Miksei käytetä niitä kohtuudella?

Kammotuksia ovat myös autossa tupakoinnin jättämät hajut ja wunderbaumit. Ne ovat jo erikseen automatkalla pahoinvointia aiheuttavia asioita, mutta jos tupakanlöyhkää on yritetty peittää wunderbaumeilla, näiden yhteislemu tekee matkustamisesta yhtä tuskaa. Taidan tosin olla ehkä vähän normaalia herkempi näiden suhteen: haistan usein wunderbaumit autosta pelkästään parkkipaikalla sen ohi kävellessäni.

Normaalissa elämässä en karta tuoksuja ja hajuja. Lehmän, hevosen ja kissan jätösten hajut eivät aiheuta negatiivisia reaktioita, deodoranttini, käsisaippuani, tiskiaineeni ja pyykinpesuaineeni saavat tuoksua miedosti. Itseasiassa vieroksun hajusteettomien tuotteiden ominaishajua! Nautin luonnossa sen tuoksuista ja esimerkiksi suopursun, tuomen tai syreenin kukkien tuoksu on vain tunnelmallista. Tykkään myös hyasintin tuoksusta jouluna, kunhan en laita nenääni liian lähelle. Lähempää silmät jo vähän kirvelee hajun seurauksena. Mitään allergioita minulla ei ole. Miedot tuoksut ovat minulle tärkeä osa tunnelman luontia ja muistikuvia.

En siis ole mikään hajuvihaajakaan, tai allerginen, mutta silti liika hajusteiden käyttäminen pistää silmään. Ja nenään. Ja ihmetyttää. Että miksi ihmeessä? Onko hajusteissa uivien ihmisten hajuaisti kadonnut kokonaan? Vai kuvittelevatko he ihan oikeasti että se on viehättävää?

Tuo vanilja tuoksuu jo mietona eteisessäkin.. ja minun pitää kohta lähteä tuonne rappuun uudestaan... yäk.