keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Leffa ja fobia

Kulunut viikonloppu on ollut töitä lukuunottamatta minun kannaltani täysin läpi laiskoteltu. Jos edellisen viikon ja viikonlopun käytin koodaamiseen, yhden uuden ohjelmointikielen opetteluun, toisen uuden kielen tutkimiseen ja muuhun edes lähes hyödylliseen (hei, hammaslääkäriaikakin on vihdoin varattu!), niin tänä viikonloppuna en ole tehnyt sitten yhtään mitään. Tehtiin me sentään uunilohta taas sunnuntaina, mutta siivoaminenkin on puolitiessä: ne mullatut matot on yhä rullalla odottamassa ulosvientiä ja ravistamista. Tarvitsisin niiden ravisteluun apua, mutta M on ollut kipeänä. Samasta syystä ollaan lenkkienkin sijasta jälleen loikoiltu enemmän kotona, ja katseltu sarjoja. Ja eiköhän se lenssu kohta iske minuunkin.

Toivottavasti kuitenkin vasta sitten, kun hammaslääkäri on tehnyt tehtävänsä - räkäisenä hampilääkärituolissa makaaminen ei ole hehkeintä mahdollista hommaa. Todennäköisesti tuo nyt varattu tarkastuskäynti ei edes jää ainoaksi, vaan seuraava etappi onkin sitten yhden kapinallisen viisaudenhampaan poisto. Muut viisurit on kasvaneet nätisti rivin jatkoksi, mutta tämä yksi on erilainen nuori ja haluaa kasvaa sivuttain leukaluusta suoraan ulospäin... kiitos tästä. Se ilmoitteli itsestään jo viimekeväänä, mutta nyt sain vihdoin varattua ajan sen tarkistuttamiseen. En tykkää, sattuu kumminkin :(

Tiistaina kävin leffateatterissa S:n kanssa katsomassa Anna Kareninan, joka oli ajoittaisesta ylitaiteellisuudesta ja teatraalisuudesta huolimatta mukiinmenevä leffa. Se oli yllättäen leffana parempi kuin kirjana, joka oli äärimmäisen tylsä ja jäykkä. Tarina oli kirjassakin hyvä, mutta kirjoitusasu ja tapahtumien kuvaus tuntui kirkuvan kilometrien päähän että tässä on nyt mies kirjoittanut  miehille suunnattua romanttista tarinaa. Elokuvassa kirjoituksen jäykkyydestä ei ollut tietoakaan, vaan se tuntui välillä etenevän niin nopeasti että ihan hengästytti. Taiteellisia tehokeinoja oli käytetty enemmän kuin tarpeeksi, ja ainakin elokuva oli persoonallinen. Kannatti se silti katsoa.

Leffan jälkeen kierreltiin parissa kaupassa, parannettiin maailmaa, juoruttiin... Ostin myös hevosen anatomiaa käsittelevän tietokirjan itselleni, ja heräteostoksena valkosipulinkynsiä tuolle flunssaiselle. Olivat niin tujun makuisia, että pikkiriikkisen kynnenkulman haukkaaminenkin sai silmät vuotamaan. Tästä päästään sitten siihen fobia aiheeseen, joka on oikeastaan loppujenlopuksi aika koominen asia, paitsi tietysti silloin kun se tapahtuu. Tästä alkaa teksti, joka ei ehkä sovi ihan ruokapöytäkeskusteluaiheeksi...

Jonkun oli ihan pakko kokeilla, että kestääkö vatsa kokonaisen valkosipulinkynnen syömisen kerralla ja ilman lisukkeita, ja eihän se kestänyt, vaan tuli paluupostilla takaisin... Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että minulla on sitten oksennusfobia. Mies oksentaa, naureskelee tapahtuneelle, syö iltapalan ja on ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitä minä teen? No, minä tärisen vielä kaksi tuntia tapahtuneen jälkeenkin, luettelen mielessäni vatsatautien itämisaikoja, ja yritän hiljentää sitä aivosolua jonka mielestä minun pitäisi käydä uimassa käsidesissä vähintään kahdesti. Vaikka TIEDÄN ettei tyhmyys tartu (:D), ja ettei kyse todellakaan ollut mistään vatsataudista, ja että minä tuskin tulen vahingossakaan itse tekemään moista temppua, niin silti paniikki jäytää takaraivossa.

Asiaa ei yhtään auta se, että norovirusta on liikkeellä ihan joka paikassa, ja vähintään joka toinen päivä kuulen jonkun tutun sairastuneen. Kuskaan käsidesiä aina mukana, vältän julkisia vessoja kuin ruttoa... Kieltäydyin jopa karkkien syömisestä leffassa, vaikka kuinka olen herkkurohmu! Ne kun olisi syötävä sormin... Olin kouluaikoina muutaman kerran poissa koulustakin sen takia, että kaverilla oli ollut tauti, ja olin aivan varma että se oli tarttunut minuun. Oman olon miettiminen ja vainoharhailu muodosti vielä ihan oikeasti kevyen luulotautisen huonon olon, joka vaan lisäsi paniikkia, ja aiheutti päätöksen jäädä kotiin "sairastamaan". Ei se lintsausta ollut, sillä luulin oikeasti olevani sairas.

Muksuna oli tautiepidemia-aikoina kaameata jakaa huone pikkusiskon kanssa, kun se tuntui kärräävän kotiin ihan jokaisen taudin sadan kilometrin säteeltä. Monta kertaa heräsin yöllä siihen, kun sisko puhui unissaan, ja ensimmäinen ajatus oli, että taasko sillä on tauti. Yleensä ei ollut, vaan yölliset keskustelut olivat jotain paljon hauskempaa. Unissaanpuhujan kanssa on mielenkiintoista yrittää keskustella :P Harmi kun niitä ei koskaan tullut nauhoitettua... Mutta ihan totta enhän minä voi edes hankkia lapsia, kun ensimmäisen oksennuksen kohdalla pinkoisin paniikissa desinfioimaan itseäni, ja rukoilisin naapuria päästämään minut käymään vessassaan kun en pöpökammon vuoksi voi käydä omassa! Tämä on oikeasti jollain tavalla koomista :D Tiedän sen itsekin, mutta itse paniikkitilanteessa se ei tunnu ihan niin loogiselta. Olin varmaan tälläkin kertaa (naureskelusta päätellen) aika koominen näky seistessäni siinä keskellä huonetta silmät suurina ja kaikki raajat täristen, ihan vain sen takia että tiesin mitä seinän takana tapahtui.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen itse sairastanut vatsatauteja äärimmäisen harvoin, ja siksi olen muodostanut niistä itselleni jonkun peikon mielen pohjalle. Se on jännä ettei elukoiden jätökset ja taudit sitten taas haittaa minua yhtään, enkä tavallisia flunssiakaan kauhistele.

Nyt kun olen rankaissut niitä harvoja lukijoitani tällä iljettävällä aiheella, voin luvata että seuraavaksi kirjoitan taas turvallisesti kissoista (jotka juuri kaivoivat avainnippuni laukustani, ja heittelevät sitä pitkin kämppää aikeinaan varmaan piilottaa se, ettei palvelija poistuisi enää kämpästä), vaikka ihan videon kera :D Johonkin piti vaan avautua ja jäsennellä tämä päässä vellova epäloogisuus ennen kuin pystyin kuvittelemaankaan saavani unta tänäiltana. Kiitos ja anteeksi :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti