Seikkailuonnistumisia

"Annetaanko emännän tänään puhua itestään omassa blogissaan?"
"No jos tän kerran, en mä ainakaan sille jaksa nyt poseerata."
"Joo joo ihansama, mutta katoppa tota pikkulintua! Aika herkku!"

Viikonlopun helteet jäivät lyhykäisiksi, ja päädyttiin toiseen ääripäähän melkein yöpakkasille. Kieltämättä illalla nukkumaanmennessä huokaisee helpotuksesta makuuhuoneeseen palanneen viileyden vuoksi, ja kissatkin ovat toipuneet läkähdyksestä. Silti lämpimissä kesäkeleissä on omat etunsa. Ulkoilu ainakin on mukavaa, ja jos vähän vielä olisi lämpimiä pidellyt, olisin voinut uskaltautua jopa uimaan! 

Viikonloppuna me talsittiin läheiselle Makkarajärvelle katselemaan maisemia, ja pelaamaan hieman Ingressiä. Heti alkuunsa koin kunnon onnistumiskokemuksen: Puhelimen näyttöä ja peliä tuijottaessani en tullut katsoneeksi jalkoihini, ja astuinkin sitten pitkospuilta huti. Ensin upposi jalka, ja sitten olinkin jo takapuolellani suossa. Samaan syssyyn iskin kämmeneni mojovasti noihin pitkospuihin, ja sain kämmenen täyteen tikkuja... No, ei muuta kuin takaisin jaloilleen ja jatkamaan matkaa: päätettiin nimittäin lähteä hakemaan vielä yksi geokätkö "ihan tästä läheltä". 

Se "ihan tästä läheltä" oli reilu kilometri linnuntietä, josta me sitten lähdimme myös oikaisemaan. Paha vain, että se mukavan oloinen metsäreitti jota seurasimme, johtikin suoraan melkoisen märälle suolle. Ja kyse ei tosiaan ollut mistään lenkkipolusta; sellainen olisi kiertänyt sieltä vähän kauempaa, mutta me päätimme oikaista ja jättää pitkospuut nössöille. Melkoista taiteilua se sitten olikin, mättäältä mättäälle ja juurakolta juurakolle loikkimista. Ei sitä nyt takaisinkaan voinut kääntyä, kun "ei sinne pitkä matka ole". Pikkuhiljaa voisi muuten oppia, että kun me lähdetään metsälenkille "ihan tähän lähelle", niin kannattaa matkan oletetusta lyhyydestä huolimatta varata mukaan vettä ja evästä. Ei me kuitenkaan ajoissa kotiin päästä, vaikka kuinka yritettäisiin linnuntietä (tai varsinkaan silloin).

Lopulta pääsimme kätkölle hienojen maisemien ääreen. Näkymät olivat puiden lomasta Hervantajärvelle asti, ja kalliolle olisi voinut jäädä istumaan pidemmäksikin aikaa ellei olisi nälkä hiipinyt vieraaksi. Maastossa seikkailu on aina yhtä jännää, eikä tarvi edes mennä kauas kotoa niin voi löytää itsensä vaikka minkälaisista maisemista (tai suosta). Ensikerralla vaan eväät mukaan, niin onnistuu paremmin!

Ja jos puhutaan tämänpäiväisistä onnistumisista, niin onnistuin tänään ensimmäistä kertaa ajamaan autoni (kyllä, olen ollut auton onnellinen omistaja kohta kaksi viikkoa!) kertayrittämällä ilman venkslausta suoraan parkkiruutuunsa, ja ainoastaan yhdellä korjausliikkeellä sopivan keskelle sitä kapoista ruutua! Ottaen huomioon, miten (nolottavan) pitkään ja hartaasti ähräsin sitä siihen rakoseen ensimmäisellä kerralla, tässä on tapahtunut huimaa kehitystä!